4

You are a big racist!

Pidän itseäni melko suvaitsevana ihmisenä. Toki minullakin on ennakkoluuloja, kuten varmasti meillä kaikilla, ja olenkin yrittänyt pikemminkin tiedostaa ja käsitellä näitä omia ennakkoluulojani niiden torjumisen sijaan. En muista, että minua olisi koskaan aikaisemmin kutsuttu rasistiksi – ainakaan suureksi sellaiseksi – mutta näinkin pääsi nyt käymään! Kaikki alkoi siitä, kun odottelin bussia lasten kanssa ja eräs romanialaiseksi identifioimani kerjäläinen tuli pyytämään rahaa. Meitä bussin odottajia oli jonossa monta, mutta kukaan ei avannut kukkaronnyörejään. Olin itse jonon viimeisenä ja minun kieltäytymiseni tuntui olevan kerjäläiselle liikaa. ”You are a big racist!”, hän karjaisi ja lähti paikalta hyvin tuohtuneen oloisena.

Myönnän, että osittain kieltäydyin antamasta rahaa siitä syystä, että pelkäsin koko lompakkoni lähtevän kerjäläisen mukaan. Suurin syy kieltäytymiseeni oli kuitenkin se, että Suomessa on korostettu romanikerjäläisten kuuluvan järjestäytyneiden rikollisten verkostoon. Järjestäytynyttä rikollisuutta en halua tukea! Tästä huolimatta tämä kohtaaminen jäi jostakin syystä vaivaamaan mieltäni. Huomasin kuinka säälittävän vähän edes tiedän romaneiden tilanteesta, vaikka kerjäläisjoukkoja on näkynyt Helsingissä jo useamman vuoden ajan ja samaan ilmiöön olen törmännyt niin Saksassa kuin Ruotsissakin. On kuitenkin jollakin lailla helppoa sulkea silmänsä asioilta, jotka eivät suoranaisesti kosketa itseä.

Aloin miettiä, saavatko kerjäläiset oikeasti niin paljon ropoja kerättyä, että näistä tulisi sellaisia virtoja, jotka kiinnostaisivat järjestäytynyttä rikollisjoukkoa? Näkemäni kylmässä maassa polvillaan olevien kerjäläisten kerjäyskipot ovat ainakin yleensä näyttäneet melko tyhjiltä. Kyynisesti voi tietysti miettiä, että ehkä ne on juuri tyhjennetty lisäsäälin kerjäämiseksi. Mutta entä jos nämä ihmiset kerjäävätkin ihan aitoon hätäänsä? Ainakin romanialaiset ovat olleet jo pitkään erittäin hyljeksitty kansanryhmä ja olosuhteet kotimaassa ovat usein huonot. Vaikka toiminnan taustalla olisikin sen mahdollistajana ja organisoivana tahona järjestäytynyttä rikollisuutta, niin mikä on näiden yksittäisten ihmisten motiivi lähteä toimintaan mukaan? Kuinka huonot olosuhteet täytyy kotimaassa olla, jos kerjääminen polvillaan kylmässä maassa tuntuu paremmalta vaihtoehdolta?

Tietyllä tavalla romanien tilanne muistuttaa kovasti malilaisten kerjäläisten tilannetta Algeriassa; kun kerjäläiset olivat Algeriassa uusi ilmiö, tuntui, että ihmiset halusivat auttaa heitä. Pikkuhiljaa olen alkanut kuulla enenevässä määrin mielipiteitä siitä, kuinka heidän pitäisi mennä töihin ja että kerjäämisestä on tullut bisnestä. Mihin töihin kerjäläiset sitten voisivat mennä, kun ei töitä tahdo aina riittää omankaan maan kansalaisille? Kerjäläisten tilanne onkin niin monimutkainen ja -tahoinen etten edes yritä sanoa, mitä sille pitäisi tehdä. Yritän vain sanoa, että asioihin pitäisi tutustua pintaa syvemmältä ennen kuin tuomitsee yksittäisen vaikeassa tilanteessa elävän ihmisen. Tunsin jälleen pienen pistoksen luettuani uutisen siitä, kuinka Romanian romanit pelastivat lumenluontiyrittäjän tilanteessa, jossa ei suomalaisia työntekijöitä tahtonut löytyä; ainakin osa heistä tuntuu tekevän mielellään töitä, jos sitä vain heille tarjotaan. Helsingin Diakonissalaitos muuten antaa romaneille myytäväksi Iso numero -lehteä, jonka neljän euron myyntihinnasta myyjä saa pitää kolme euroa. Tällainen aktivoiva auttaminen onkin mielestäni aika hyvä vaihtoehto!

Tilanne on palautunut mieleeni usein tässä viime päivinä seurattuani Euroopan kaoottista tilannetta. Olen alkanut esimerkiksi yhä useammin miettiä, voisiko Ranskassa tapahtuneen iskun kaltainen isku tapahtua myös täällä Suomessa. Mutta ehkä vielä iskujen mahdollisuuttakin enemmän pelkään sitä, että ennakkoluulot puolin ja toisin tulevat entisestäänkin lisääntymään lumipalloefektin lailla. Aivan kuten minä olin jo iskenyt kaikkiin Romanian romaneihin tiettyjä leimoja, pelkään, että nämä tapahtumat tulevat leimaamaan mahdollisiksi terroristeiksi sellaisiakin ihmisiä, jotka eivät voisi ikinä tällaisiin tekoihin syyllistyä. Jos tapahtumista seuraa vielä se, että kansa jakautuu entistäkin tiukemmin ”meihin” ja ”teihin”, uskon ennakkoluulojen vain lisääntyvän. Euroopassa on järjestetty laajoja mielenosoituksia Je Suis Charlie -kyltteineen ja muslimimaailmassa omia vastamielenosoituksiaan Muhammed-kyltteineen. Eilen minulle näytettiin Skypen välityksellä televisiokuvaa Algerian mielenosoituksesta, joka onneksi vaikutti ainakin vielä tuossa vaiheessa rauhalliselta. Kaikissa maissa ei ole kuitenkaan pysytty yhtä rauhallisina, vaan on alettu esimerkiksi polttaa kirkkoja.

Olen itse tuntenut olevani tilanteessa tietyllä tavalla aivan kuin puun ja kuoren välissä. Minun on helppo (ja tiedän, että saatan saada tästä kuraa niskaani) ymmärtää, kuinka loukkaavina muslimit, erityisesti hartaat muslimit, saattavat kyseiset pilapiirrokset kokea. Tätä on luultavasti erittäin vaikea ymmärtää, jos ei ole koskaan asunut muslimimaissa tai tuntenut ainuttakaan harrasta muslimia. Toisaalta on heti samaan hengenvetoon todettava, etten tietenkään missään tapauksessa hyväksy kyseisiä iskuja! Minkäänlainen provosoiminen ei ole riittävä peruste silmittömälle väkivallalle! Suomalaisena taas sananvapaus on hyve, joka on ikään kuin sisäänkirjoitettu jokamiehen oikeus ja jota tietysti puolustan.

Mutta tarkoittaako sananvapaus sitten sitä, että toisia saa tahallisesti loukata? Enkä nyt tarkoita pelkästään näitä kyseisiä pilapiirroksia. Missä menee raja? Jotenkin ajattelen niin, että kun lapsi saa kasvaessaan enenevässä määrin vapauksia, joutuu hän näiden vapauksien myötä myös ottamaan enenevässä määrin vastuuta tekemisistään ja sanomisistaan. Jos lapsi vaikkapa kiusaa jotakuta koulussa, vaadimme me häntä pyytämään anteeksi kiusatulta, mutta nyt itselläni on hieman sellainen tunne, että Euroopassa vaaditaan suureen ääneen lupaa saada jatkaa kiusaamista sananvapauden nimissä. Tokikaan lapsi, jota on haukuttu, ei myöskään saa lyödä sitä, joka on häntä haukkunut. Asioilla on aina kaksi puolta ja toisen näkökannan ymmärtäminen vaatii meiltä itse kultakin pysähtymistä ja toisen kuuntelemista. Hieman pelkään, että tämä kuunteleminen on nyt unohtunut molemmilta osapuolilta, joista molemmat pitävät tiukasti kiinni omasta näkökannastaan eivätkä tule yhtään toista puolitiehen vastaan.

Mainokset