Laylan surullinen tarina

Layla

6-vuotias tuli yhtenä päivänä koulusta kotiin ja kertoi nähneensä kuinka naapuri oli heittänyt kissanpennun tai -pentuja pusikkoon. Poika mietti kovin surullisen oloisena, kuinka pentu pärjää yksin ulkona ja kuka antaa sille ruokaa. ”Entä jos sitä pelottaa yksin ulkona?”, poika kysyi. Sanoin lopulta pojalle, että voimme ottaa pennun meille – olimmehan jo pidempään ajatelleet, että meille mahtuisi kyllä useampikin kissa ja ehkä useampi koirakin, vaikkemme aktiivisesti olekaan kissaa tai koiraa etsineet. Olen ajatellut, että jos sopiva kotia kaipaava pentu tulee vastaan, mietitään tilannetta sitten ja nyt tällainen pentu tuntui löytyneen. 

Poika kertoi uutisen iloisena naapurille ja naapuri sanoi, että tuo pennun meille, jos saa sen vielä kiinni. Yritimme itsekin pentua etsiä, mutta se vaikutti aikamoisen villiltä tapaukselta ja hyppeli pitkin toisen naapurin pihapuita. Joidenkin päivien kuluttua naapuri kuitenkin sanoi tytölle, että nyt pentu on löytynyt ja voisimme sen hakea puskasta, jos haluaisimme. Selvisi, että lapset olivat tuoneet naapurin ovelle vain muutaman päivän sisällä kaksi kertaa pentuja, koska tämä pentu, joka meille lopulta tuli, ei mitenkään voinut olla samasta pentueesta kuin se puussa hypellyt pentu. Tämä pikkuinen oli aivan avuton ja sen silmät olivat auki vain vähän. Raukka kiljui sydäntäsärkevällä tavalla, mutta rauhoittui päästessään syliini – oli uskomatonta huomata, että jo näin pieni aisti missä sen on turvallista olla.

Annoimme pennulle nimeksi Layla, koska se oli tumma kuin pimenevä ilta – Laylahan tarkoittaa siis arabiaksi iltaa. Algeriassa mustien kissojen on erittäin vaikeaa löytää kotia – El Rifk on kertonut tästä useasti – koska täällä uskotaan yleisesti, että mustat kissat tuovat huonoa onnea. Tiesin siis jo etukäteen, että jos Layla selviää, se jää meille.

Olin kovin surullinen pohtiessani sitä, että näin pienen pennun pitäisi aivan ehdottomasti olla vielä emon luona ja että sen selviytymismahdollisuudet luonamme olisivat aika minimaalisen pienet. Olin kuitenkin kerran aikonut ilmoittautua El Rifkin sivujen kautta ruokkimaan pieniä orpopentuja, ellei niille löytyisi ketään muuta hoitajaa, ja tutustunut jo etukäteen tällaisten pentujen hoitoon. Tuolloin pennuille kuitenkin löytyi imettävä emo, joka olisi toki aina ihmistä parempi hoitaja. Olin myös selvittänyt, että eläinkaupasta löytyy kissanpentujen emonmaidonkorviketta. Mietin nytkin, voisinko löytää pennulle jostakin imettävän emon. Oli jo ilta eikä alueella ollut enää eläinlääkärin päivystystä ja ajattelin, että myös El Rifkin kautta emon löytäminen olisi aika epävarmaa. Mietin, että vaikka löytäisinkin pennun oman emon ja saisin palautettua pennun emon luo, pentu todennäköisesti heitettäisiin seuraavaan puskaan poistuttuamme ovesta. En ollut myöskään ihan varma hyväksyisikö emo enää pentua, jossa olisi useamman vieraan ihmisen haju. Jos pentu olisi ollut naapurin oman kissan pentu, olisin pyytänyt naapuria pitämään pentua vielä edes muutaman viikon emon luona ja lupautunut hakemaan sen hieman isompana meille.

Ei siis ollut oikein muuta vaihtoehtoa kuin yrittää hoitaa pentua itse. Löysin ensiapulaukusta pienenpienen puhtaan ruiskun, josta annostelin maitokorviketta pennulle tosi varovaisesti. Arvioin pennun iäksi parisen viikkoa pennun koon ja kehityksen perusteella ja arvioin samalla, ettei se varmastikaan osaa kakata eikä pissata itse. Taisin olla oikeassa, koska avustamalla sekä pissa että kakka tulivat vaivattomasti. Pentu ei vaikuttanut kuivuneelta, vaan itseasiassa oikeinkin hyvin syöneeltä – se oli luultavasti erotettu emostaan ihan vastikään. Ruoka maistui myös ruiskusta. Teimme pennulle lämpimän pedin koriin ja veimme sen tytön huoneeseen, jossa pystyin hoitamaan sitä helposti myös yöllä. Olin kiitollinen siitä, että teen edelleen töitä kotoa käsin, jolloin pystyin hoitamaan pentua.

Mietin myös, voisiko Bella auttaa pennun hoitamisessa, onhan se luonteeltaan niin valtavan lempeä. Voisiko se ottaa pennun koriinsa nukkumaan ja pitää sitä lämpimänä? Yllätykseksemme Bella kuitenkin murisi pennulle ja kun nostin sen pois pennun läheltä se jäi ovelle istumaan aivan kuin mököttäen. Eipä toisaalta näin nuorelta kissalta, jolla ei omia pentuja ole koskaan ollut, olisi tietysti voinut odottaakaan äidinvaistoja, mutta epävarmassa tilanteessa sitä tulee kokeilleeksi kaikenlaisia oljenkorsia. Toisaalta Bella on meillä se, joka laittaa suurikokoisen Maxinkin ojennukseen. Max ei ole koskaan yrittänyt vahingoittaa Bellaa, mutta Bella on pari kertaa sähähtänyt Maxille. Alusta lähtien pienikokoinen Bella on kävellyt suurikokoisen Maxin ohi määrätietoisesti kuin kuningatar näyttäen kuka määrää kaapin paikan. Ylimpiä ystävyksiä nämä meidän eläimet eivät ole, mutta tulevat toimeen.

Aloin jo uskoa pennun selviytymismahdollisuuksiin, kun se selvisi yöstä ja vaikutti jäntevältä. Tyttö kertoi, että se oli aamulla rapistellut korissa tytön herätessä kouluun. Mies lupasi etsiä päivällä eläinlääkärin käsiinsä ja kysyä, josko eläinlääkäri voisi jotenkin auttaa, vaikka epäilikin, pennun olevan niin pieni, että eläinlääkäri tuskin tekisi yhtään sen enempää kuin mekään.

Juuri kun aloin uskoa, että pentu saattaisi sittenkin selvitä, löysin sen korista kuolleena juuri silloin kun 6-vuotias tuli koulusta kotiin. Epäilen, että se vetäisi sittenkin ruiskusta korviketta keuhkoihinsa, vaikka yritin antaa korviketta mahdollisimman varovaisesti. Tai sitten vain ero emosta ja sisaruksista oli liian raskas. 6-vuotias oli itkuinen ja 3-vuotias totesi, että haluaa kissan takaisin. Lohdutin kuitenkin 6-vuotiasta sanomalla, että oli kuitenkin hyvä, että pennun ei tarvinnut kuolla yksin kylmässä, vaan se sai kuolla lämpöisessä sängyssä ja että ainakin yritimme auttaa. Tämä ajatus selkeästi lohdutti poikaa. Minua se riittämättömyyden tunteen peikko iski vasten kasvoja ehkä kovemmin kuin pitkään aikaan.

Pennun kohtalo herätti monenlaisia tunteita – vihaa, surua ja riittämättöyyden tunnetta. On aika järkyttävää kuinka monien julmien käsien läpi pentu ehti jo kulkea lyhyen elämänsä aikana. Ja vaikken mitenkään voi hyväksyä sitä, että naapuri heitti pennun puskaan, osittain ymmärrän myös, ettei hänkään voi huolehtia loputtomasta määrästä kissoja. Ymmärsin nimittäin, että naapuri on kuin adoptioluukku, josta huolehtiva hoitaja on kykenemätön vastaanottamaan enää yhtä ainutta hoidettavaa. Tästä huolimatta hoidettavia tuodaan luukun taakse yhä uudestaan ja uudestaan. Toivon, ettei tilanne ole sellainen, että vanhemmat käskevät lastensa hävittää ei-toivotut pennut ja lapset tässä tilanteessa hylkäävät pennut naapurin ovelle viimeisenä oljenkortena, koska tietävät naapurin pitävän kissoista. Olisi jotenkin liian järkyttävää ajatella, että kukaan vanhempi pyytäisi lapsiaan lopettamaan pienen kissanpennun. Ehkä tilanne on kuitenkin sellainen, että lapset tietävät vanhempien lopettavan pennut, ellei niille löydy kotia? Naapurin omille kissoille ei ole ilmestynyt uusia pentuja enää vähään aikaan. En tiedä, olisiko naapurin tyttökissat lopultakin steriloitu vai onko pennut sitten hävitetty samantien niiden synnyttyä. En yritä puolustella naapurin tekoa, mutta olen huomannut myös, että osa aikuisistakin uskoo, että jos orvon pennun hylkää pusikkoon, saattaa toinen emokissa tulla ja adoptoida sen sieltä. Näin pennulle ikäänkuin muka annetaan mahdollisuus selviytyä eikä teko tunnu niin julmalta kuin pennun varsinainen surmaaminen.

Layla haudattiin kotimme etupihalle, mutta se pikkuinen kissa, jonka poika ensin aikoi adoptoida hyppelee edelleenkin pitkin naapurin pihapuita. Olen ajatellut, ettei sillä ole ihan akuuttia hätää, koska Galoufa tuskin tänne asti tulee kissoja hävittelemään ja koska olen nähnyt naapurin toisinaan ruokkivan myös näitä puolivillikissoja. Asuinympäristökin on melko turvallinen. Ei tietystikään ole hyvä, että nämä puolivillit kissat lisääntyvät lisääntymistään, mutta tämä pikkuinen taitaa nyt kuitenkin jäädä meiltä adoptoimatta.

Advertisements

6 thoughts on “Laylan surullinen tarina

  1. 😦 Voi miten surullista. Nama lukemattomat elainkohtalot ovat vahan kovettaneet jo minua, mies on keraillyt viime viikkoina useita kuolleita kissanpentuja pihaltamme, nyt on pentuaika ja vieraat kollikissat kuristavat muiden pentuja löytaessaan.

    Tykkää

  2. Pakkohan sitä on kovettaa itsensä, koska ei näitä muuten kestä eikä kuitenkaan läheskään kaikkia voida mitenkään pelastaa. Luulen, että tämä on ollut naapurinkin osa, koska naapuri todella pitää kissoista – nukkuukin kissan vieressä, mikä on täällä harvinaista – muttei voi huolehtia enää useammasta. En ole kuullutkaan, että vieraat kollikissat kuristavat pentuja – kamala kohtalo sekin.

    Tykkää

  3. Minulla on jonkun kerran ollut sijaishoidossa eläinsuojeluyhdistykseltä kissanpentuja ja siinä yhteydessä olen kuullut, että kissanpennut ovat heikkoja ja niiden selviytyminen on aina vähän onnenkauppaa. Jopa siis äitikissan kanssakin ja ihan varsinkin silloin kun on tukeuduttava keinoruokintaan. Jos jostain löydät ihan pieniä koiran- tai kissanpennun maitopulloja niillä voi olla mahdollisia tulevia hoidettavia helpompi ruokita. Minulla ainakin ovat ihan pienimmätkin hoitokissat onneksi tehokkaasti osanneet imeä.

    Minunkin on täytynyt tässä vuosien varrella oppia kovettamaan itseni. Meillähän on nyt useamman kerran jo käynyt niin, että koirat ovat ottaneet pihalla kiinni vierailevan kulkukissan, tavallisesti pienen pennun, ja puolivahingossa sen tappaneet. Ensimmäisellä kerralla mietin pentuparkaa viikkokaupalla mutta nyt viimeisimmän tapauksen kohdalla olin surullinen mutten mitenkään tolaltani, tiesin jo miten toimia ja suhtautua. Jotenkin vähän kamalaa on huomata, että todellakin ihan kaikkeen tottuu! Mutta toisaalta se on kyllä lohduttavaakin.

    Tykkää

    • Osasin jotenkin aavistaa, että pennun selviämisen mahdollisuudet ovat luultavasti aika rajalliset. Lapsiakin valmistelin jo etukäteen siihen, ettei pentu välttämättä selviä ja puhuimme paljon siitä, kuinka näin pienen pennun pitäisi vielä olla emon luona. Olen huomannut, että usein täällä hylätyt pennut ovat sen ikäisiä, että osaavat jo syödä kiinteää ruokaa eli niillä on jo jonkinmoiset selviytymismahdollisuudet. Naapurin puheista ymmärsin, että tällekin emolle oli vielä jätetty muita pentuja imetettäviksi. Hieman epäilen, että tästä oli kiire päästä eroon ainakin osittain pennun värin vuoksi. Uskomus siitä, että musta kissa tuottaa epäonnea istuu täällä yllättävän syvässä ja on yllättävän vahva. Tyttökin kertoi, kuinka ystävänsä ovat sanoneet, että kun näkee mustan kissan pitäisi lukea jonkinmoinen rukous.

      Uskoisin, että noita pienen pennun maitopulloja löytyy pääkaupungin eläinkaupasta – löytyihän sieltä kissan kynsilakkaakin – ja olenkin ajatellut, että sekä pulloja että korviketta kannattaisi olla kaapeissa valmiina vastaisuuden varalta. Pitäisi vain päästä penkomaan eläinkaupan valikoimia oikein kunnolla!

      Tykkää

Kiitos kommenteista! (Kotisivu-kohtaa ei tarvitse täyttää voidaksesi jättää kommentin!)

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s