Lapsuusajan haaveita ja tulevaisuuden suunnittelua

Välillä vähän huolissani mietin sitä, kuinka nuorena on jo aika tehdä tulevaisuutta koskevia päätöksiä. Moni vain hieman meidän vanhinta poikaa vanhempi nuori opiskelee täällä jo ammattikoulussa tai on päättänyt, että ammattiurheilu on ”se oma tulevaisuuden juttu”. Tuntuu aika hurjalta, että niin vähäisin elämän eväin tehdään jo päätöksiä, jotka vaikuttavat koko loppuelämään. Aloin näiden pohdintojen myötä miettiä, mistä oikein itse lapsena haaveilin ja miten nämä haaveet ovat näkyneet aikuiselämän päätöksissä, vai ovatko ne näkyneet yhtään mitenkään?

Jo hyvin pienestä pitäen elämässäni on ollut kaksi tärkeää asiaa: lapset ja eläimet. Leikeissä minä olin yleensä se joka huolehti kaikesta ja kaikista. Leikissä valitsin useimmiten roolikseni äidin, opettajan tai isosiskon roolin. Kenellekään minut läheisesti tuntevalle ei varmasti tullutkaan yllätyksenä se, että päätin hankkia lastentarhanopettajan pätevyyden ja että olen työskennellyt pitkään lasten parissa. Jo pienestä pitäen ajattelin myös, että haluaisin aikuisena ison perheen.

Lemmikkieläimet olivat yksi lapsuusajan parhaista asioista ja tykkäsin kovasti asua maalla, tosin hieman vanhempana huomasin ajattelevani, että asuinpaikkamme olisi ihan täydellinen, jos sen lähellä sijaitsisi suuri kaupunki. Meiltä oli lähimpään kaupunkiin matkaa 50 kilometriä ja sekin kaupunki oli pikkuinen Hamina. Kun oikein asiaa mietin, niin tämä haaveeni on tainnut näkyä asuinpaikkavalinnoissamme; Olemme asuneet sekä Suomessa, Saksassa että täällä Algeriassa rauhallisilla alueilla luonnon keskellä siten, että suuren kaupungin keskustaan, Suomessa Helsingin keskustaan, Saksassa Mûnchenin keskustaan ja täällä Algeriassa Algiersin keskustaan, on noin parinkymmenen minuutin matka. Rakastan suurten kaupunkien menoa ja vilskettä ja tietynlaista anonymiteettia sekä sitä, että niissä on niin kovin paljon nähtävää ja koettavaa, mutta sillä ehdolla, että saan asua rauhassa luonnon keskellä, josta pääsen aina halutessani kaiken sen vilskeen keskelle. Lapset olen pyrkinyt opettamaan kunnioittamaan eläimiä ja kohtelemaan niitä hyvin. Olin myös yllättävän nuorena yllättävän vankasti sitä mieltä, että kaikki ihmiset ovat samanarvoisia ihonväristä riippumatta ja ”kampanjoin” tämän asian puolesta melko äänekkäästi. Minut läheisesti tunteville ei siis välttämättä tullut kovin suurena yllätyksenä myöskään se, että tuleva mieheni voisi olla kotoisin jostakin muustakin maasta kuin Suomesta. Yläasteikäisenä muistelen olleeni lähimmän ystäväpiirini joukossa ainoa, joka haaveili joskus asuvansa ulkomailla.

Meillä on miehen kanssa ollut molemmilla lapsuudenhaave, joka on toteutunut aika jännällä tavalla. Ihailin nimittäin lapsena Tarzan-elokuvia ja Tarzania, joka oli aina eläinten puolella ja joka osasi kommunikoida eläinten kanssa. Leikimme usein Tarzania ja hypimme liaaneilla maakellarin laelta. Minä olin tietysti Jane ja pikkuveljen kohtaloksi taisi koitua Cheetahin osa. Muistan joskus haaveilleeni pääseväni Tarzanin viidakkoon, johon olen oikeastaan tietämättäni jo päässyt; ne aidot ja alkuperäiset Tarzan-elokuvat kun kuvattiin Algerian kasvitieteellisessä puutarhassa. Tämän tiedon valossa vierailu kyseisessä puutarhassa saakin ihan uusia piirteitä. Mies puolestaan kasvoi katsellen Pieni talo preerialla -sarjaa ja kertoi salaa ihailleensa Lauran vaaleaa siskoa, jota minä hänen mielestään muistutan. Vaikka olenkin lukutoukka, kuten Lauran siskokin kyseisessä sarjassa, niin luonteeltani taidan kuitenkin muistuttaa enemmän vilkasta ja hieman ilkikurista Lauraa. Myös äitini tykkäsi kyseisestä sarjasta ja veikkaampa, että sillä on ollut osansa myös nimeni valinnassa.

Toisaalta on lohduttavaa huomata, että tuo kuvien pieni tyttö, jota lapsetkaan eivät minuksi meinanneet tunnistaa, mutta joka kuitenkin etäisesti minua muistuttaa, jo osittain ”tiesi” mitä elämältään haluaa. Tokihan elämä muokkaa meitä kaikkia ja tokihan monet kiinnostuksenkohteet myös muuttuvat matkanvarrella, mutta on jotenkin mukava huomata, että elämän tärkeimmät suuntaviivat olen hahmottanut jo tosi pienestä pitäen. Myös vanhimmalla pojalla on ollut omia haaveita, joita kohti hän on pyrkinyt, jo yllättävän nuorena. On muuten taitolaji sisänsä olla vaikuttamatta liiaksi lapsen omiin haaveisiin – olla kertomatta millaista tulevaisuutta lapselleen toivoisi ja antaa lapselle tilaa kehittyä juuri omanlaisekseen sekä mahdollisuuden seurata ihan omia polkujaan.

P.S. Olen nykyään aktiivisemmin Facebookissa kuin täällä blogin puolella – jos siis tarinat Algeriasta kiinnostavat, tulethan vierailemaan myös Facebook-sivuillani!

 

Mainokset

Kiitos kommenteista! (Kotisivu-kohtaa ei tarvitse täyttää voidaksesi jättää kommentin!)

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s