Ajatuksia sopeutumisesta

Vertaan joskus ehkä hieman virheellisestikin sopeutumistani tänne siihen aikaan, jolloin asuimme Saksassa; siihen, kuinka osasin Saksassa lähes samantien hoitaa asian kuin asian yksikseni, mutta kuinka täällä yhä edelleenkin otan miehen mielelläni mukaan esimerkiksi virastoasioilla käydessäni. Saksassa olin aamuvarhaisesta iltamyöhään yksin esikoisen kanssa ja hoisin siis niin lapsen kuin omatkin lääkärikäyntini, kauppaostokset ja vakuutusasiatkin yksikseni. Jouduin myös yllättävässä tilanteessa tulkkaamaan erään tuttavamme lähes koko sairaskertomuksen suomesta saksaksi ja takaisin – täällä en lähtisi paljon nuhaa kummempia sairastapauksia hoitamaan yksikseni.

 

Päätin Saksassa jo hyvin varhaisessa vaiheessa yrittäväni puhua saksalaisten kanssa ainoastaan saksaa turvautumatta vahvempaan vieraaseen kieleeni englantiin. Ja tämä kannatti, koska saksalaiset tosiaankin arvostivat yrityksiäni ja tutustuin helposti ympäristön asukkaisiin  kauppareissuillani; erityisesti mummot jäivät kanssani mielellään juttelemaan! Täällä arabiankielentaitoni ei ole kehittynyt lainkaan niin nopeasti kuin Saksassa saksankielen taitoni! Itseasiassa olen tainnut oppia ranskaa enemmän kuin arabiaa, koska luen jonkin verran ranskankielisiä sivustoja Googlekääntäjän avustuksella.Toki saksankielessä pohjaosaamisenikin oli parempi kuin arabiankielessä; olin opiskellut saksaa niin yläasteella, lukiossa kuin ammattikorkeakoulussakin. Kielitaidon lisäksi saksalainen kulttuuri ja useat toimintatavat ovat toki lähempänä suomalaisia kuin algerialaiset, mikä osaltaan helpotti sopeutumista. Arabiaa olen opiskellut ainoastaan työväenopistossa ja itsekseni sekä miehen avustuksella kotona. Eikä näistä opinnoista ole kovin paljon hyötyä Algeriassa, jonka paikallinen darja-murre eroaa aikalailla arabian kirjakielestä! Olen täällä siis kielitaidollisesti lähinnä sen varassa, mitä olen oppinut lasten isänsä kanssa käymistä keskusteluista. Suomessa ymmärsin lähes kaiken mitä lapset isänsä kanssa puhuivat, mutta nyt lasten kielitaito on edistynyt sellaisella vaudilla oman kielitaitoni edistyttyä vain hitusen, että joudun toistuvasti kysymään, mistä lapset isänsä kanssa puhuvat. En enää tiedä, kumpi kieli on kolmen vanhimman lapsen osalta vahvempi; suomi vai arabia. 3-vuotiaan vahvempi kieli on edelleenkin suomi, koska poika on eniten minun kanssani ja puhuu sisarustensakin kanssa pääasiassa suomea. Pärjään tällä hetkellä arkipäiväisessä arabiankielisessä keskustelussa ja pystyn käymään esimerkiksi ostoksilla, mutta haluaisin jo pystyä syvällisempäänkin keskusteluun, kuten pystyin Saksassa, varsinkin, koska monet osaavat täällä ainoastaan arabiaa.

Se, että teen töitä kotoa käsin suomen ja englanninkieliä käyttäen sekä auttaa että haittaa tänne sopeutumistani. On tosi upeaa, että nykyaikana on mahdollista työskennellä näin! Muutoin täällä työskentely mielekkäällä tavalla olisikin aika haastavaa, vaikka olen tällaistakin kyllä tulevaisuutta silmällä pitäen suunnitellut. Kun työ on mielekästä ja pitää kiireisenä, en edes ehdi kaivata minnekään muualle. Uskon, että tässä vaiheessa, kun isoimmat lapset ovat jo koulussa ja pieninkin on jo erittäin omatoiminen, tylsistyisin helposti pelkästään kotiäitinä, vaikka kyllähän täällä kotonakin työsarkaa riittää. Toisaalta taas kun päivät kuluvat lähinnä suomen- ja englanninkielisessä ympäristössä, ei arabiankielen taitoni tietenkään kehity toivotulla tavalla. En muuten enää hämmästele sitäkään, että jotkut maahanmuuttajat ovat saattaneet elää Suomessa kymmenenkin vuotta oppimatta juurikaan Suomea; uuteen kulttuuriin tulevan äidin on varmasti kovin helppoa jäädä kotiin hoitamaan usein isoakin lapsikatrasta, joiden kanssa äiti voi puhua edelleenkin omaa äidinkieltään, jolloin äiti tulee luoneeksi ikäänkuin oman ”kuplansa”, jossa hän kyllä pärjää, kunhan ei tarvitse juurikaan hoitaa tuon kuplan ulkopuolisia asioita. Joskus ajattelen, että olen tullut itsekin luoneeksi tällaisen kuplan.

Olen pohtinut myös sitä, kuinka kovin erilaisista kulttuureista tulevien on varmasti samalla tavalla muutoinkin hankalaa sopeutua Suomeen. Itse ainakin pidän täällä erittäin tärkeänä sitä, että voin pitää kiinni sekä omasta äidinkielestäni että minulle tärkeistä tavoistani ja ettei minun edes oleteta toimivan kaikissa tilanteissa samoin kuin algerialaiset ovat tottuneet toimimaan. Kukaan ulkopuolinen ei määrittele esimerkiksi, miten minun pitäisi pukeutua. Toki pidän itsestään selvyytenä myös sitä, että noudatan täällä tämän maan lakeja. Ranskassa vieraillessamme pohdin paljon sopeutumista siltä kannalta, että onko sellainenkaan sopeutuminen lopultakaan kovin hyvää sopeutumista, jossa oma tausta pitää ikäänkuin salata tai jopa kieltää? Kohtasimme Ranskassa nimittäin sellaisiakin algerialaisia, joita lapsetkaan eivät olisi algerialaisiksi tunnistaneet; joiden kotona puhuttiin kotikielenä ranskaa ja joita ei ulkoisesti olisi arvannut algerialaistaustaisiksi. Jos minun olisi pitänyt puhua Saksassa lapselle saksaa kotonakin tai jos täällä pitäisi heittäytyä täysin algerialaisen kotirouvan rooliin, en usko, että viihtyisin.

 

Pärjään oikein hyvin täällä kotona, jossa kaikki toimii aikalailla samoin, mihin olen Suomessakin tottunut. Olen tullut sinuiksi jo kaasuhellankin kanssa. Tuntuu ehkä hassulta kun sanon, että kotona ollessani minusta ei edes tunnu, että olen ulkomailla! Olen ollut lasten kanssa myös yksin viikkojakin yhteen menoon, jolloin meillä on ollut turvana vain miehen muutaman isoveljen numerot hätätilanteiden varalta. Onneksi ei ole tarvinnut soittaa! Olen pärjännyt siis hyvin myös yksin lasten kanssa, mutta huomaan, että jos tarvitsisimme jotakin vähänkin erikoisempaa, on sen hankkiminen yksin aika monimutkaista. Vaikka metro helpottaa arkea, on metrollekin sellainen matka, etten voi lähteä kävellen lähimmälle asemalle, kuten tein usein Suomessa. Auton rattiin en täällä uskaltaudu, kun en uskaltanut ajaa Helsingissäkään. Mies hoitaa siis autolla suurimman osan kodin ulkopuolisista asioista. Jos ajatellaan, että sopeutuminen on sitä, että toimitaan ”maassa maan tavalla”, niin olen kyllä aika sopeutunut, koska usein täällä onkin nimenomaan tapana, että äiti hoitaa kodin ja isä suuren osan kodin ulkopuolisista asioista. Mutta erittäin itsenäinen minäni laittaa hanttiin; haluan kyllä oppia täälläkin hoitamaan asian kuin asian itse sekä liikkumaan itsenäisesti! Auton rattiin tulen tuskin uskaltamaan, mutta olen pohtinut muita keinoja päästä liikkeelle yksikseni. Lähimpään kaupunkiin, L`Arbaan, jaksan onneksi kävellä lasten kanssa ja olemmekin välillä tehneet sinne kävelyretkiä ja käyneet samalla pitsalla.

 

Siitä huolimatta, että sopeutuminen Saksaan oli tietyllä tavalla kenties helpompaa kuin Algeriaan, tuntuu siltä, että haluan jäädä tänne, vaikka Saksaan en pitkän pohdinnan jälkeen halunnut sittenkään jäädä. Vaikka viihdyin Saksassa, tuntui tilanne, jossa molemmat ovat maahanmuuttajia ja jossa lasten pitäisi opiskella kielellä, joka ei ole kummankaan äidinkieli, lopulta turhankin haastavalta, kun kuitenkin oli tilaisuus valita toisinkin. Ajattelin myös omien työmahdollisuuksieni olevan Suomessa paremmat. Vaikka täällä on joitakin asioita, joita tulen tuskin koskaan täysin käsittämään, olen pohtinut viime aikoina sitäkin, että mistäpä löytäisin maan, jossa ei tällaisia asioita olisi? Suomestakin kantautuvat uutiset ovat olleet viime aikoina niin masentavan negatiivisia, etten oikein tiedä, onko Suomikaan enää maa, jossa haluaisin asua. Minut on otettu täällä vastaan paljon ystävällisemmin kuin mies Suomessa. Epäilyt siitä, että olisin hieman avuton tai etten osaisi laittaa lainkaan ruokaa ovat pientä sen rinnalla, millaisia kommentteja joskus saimme Suomessa. Toisaalta luulen, että tulen aina olemaan täällä tietyllä tavalla ”outo lintu”, joka erottuu aina joukosta. Olen päättänyt, että yritän olla välittämättä, mitä muut minusta ajattelevat ja uskon, että tämä on ollut tärkeä päätös tänne sopeutumisen kannalta! Sopeutumista on luultavasti auttanut myös se, että asuin lapsuuteni ja nuoruuteni maalla, jossa monet tässä todellisuudessa tutut asiat olivat myös tuttuja, esimerkkeinä voisin mainita vaikkapa tietynlaisen yhteisöllisyyden ja sen, että naapuri saattoi piipahtaa yhtäkkiä kahvilla ilman etukäteisilmoituksia. Maalla opin myös siihen, ettei kaikki ollut tietyllä tavalla niin valmista kuin kaupungissa; vaikka Helsingissä totuinkin siihen, että kävin lasten kanssa esimerkiksi leikkipuistoissa ja vaikka alkuun kaipasin niitä tännekin enemmän, tiedän myös, etteivät leikkipuistot ole mikään ehdoton edellytys onnelliselle lapsuudelle. Kun tänään katsoin parvekkeelta lapsiamme leikkimässä pihan hiekkakasoilla täysin tyytyväisinä, oli tuossa tilanteessa jotakin kovin tuttua!

Lapset toisaalta ovat sopeutuneet erittäin hyvin ja menevät algerialaisista. Ainoastaan kerran tyttö pahastui, kun oli saanut moitteita siitä, ettei osannut käyttäytyä tilanteen vaatimalla tavalla. Tämä tapahtui tytön tervehtiessä poskisuudellen suvun vanhempaa jäsentä, jolloin tyttöraukka unohti viimeisen kunnioitusta osoittavan suudelman vanhuksen päälaelle. Olen muuten huomannut, että nämä poskisuudelmat ovat tapa, jota lapsemme hieman vierastavat. Vaikka lapset pieninä ovatkin olleet kotona kovia pussailemaan, ei lähes ventovieraiden ihmisten tervehtiminen tällä tavalla tule heiltä luonnostaan enkä ole heitä tähän kovin patistellutkaan, mikä on tietyllä tavalla kyllä väärin, koska täällä on aikamoinen sosiaalinen kömmähdys jättää tervehdykset väliin. Itse olen tavan omaksunut, vaikka se tuntuukin vieraalta, ihan siitä syystä, että niin on täällä kohteliasta toimia.

DSC05423

Nämä kuvat on otettu pääkaupungin puistosta, jonne perheet tulevat viettämään aikaa ja pienet lapset opettelevat esimerkiksi polkupyöräilemään ja rullaluistelemaan. Hiekkarannalla uidaan kesäisin ja juostaan näin ”talvisin”. Olipa osa lähtenyt kalaankin. Puistossa on pieniä tivolilaitteita lapsille ja siellä myydään myös pieniä herkkuja sekä leluja. Vähänkään paremmin toimeen tulevien perheiden lapset saapuvat puistoon tällaisella kauko-ohjattavalla autolla, jota yleensä ylpeä isä ohjaa kauko-ohjaimella. Tällaisia autoja näkyi puistossa useita. Meidän lapset onneksi ilahtuvat edelleenkin vaikkapa uusista leijoista – eli onneksi tiettyä suomalaista vaatimattomuutta on vielä roppakaupalla jäljellä!

 

 

Vaikken tiedä, olenko joidenkin mittareiden mukaan vielä kovinkaan sopeutunut elämään täällä, niin täytyy sanoa, että viihdyn erinomaisesti siitä huolimatta, etten aina olekaan ihan niin itsenäinen kuin toivoisin olevani ja vaikka edelleenkin kodin ulkopuolella oloni on aikalailla kuin turistilla. Olenkin ajatellut, että se, kuinka hyvin tunnen itse viihtyväni, on se paras mittari siihen, kuinka sopeutunut olen täällä elämiseen!

 

Mainokset

23 thoughts on “Ajatuksia sopeutumisesta

  1. Tää oli tosi mielenkiintoista. Mä olen monesti miettinyt, sopeutuisinko Ranskaan, jos sinne joskus muutettaisiin – mähän olen asunut siellä, mutta aina vain korkeintaan vuoden kerrallaan, ja tiennyt olevani lähdössä. Välillä siellä on ristiriitainen olo sen välillä, että en haluaisi, että mua kohdellaan erityisen ulkomaalaisena (koska esim. puhun ranskaa lähes natiivitasolla ja mies ja lapset on ranskalaisia), mutta toisaalta oletan, että saan pitää omat kummalliset ulkomaalaisen tapani – ja kulttuurierot on kuitenkin paljon pienempiä kuin vaikka siellä Algeriassa.

    Multa on mennyt ohi, mitä töitä teet siellä? Kiinnostaa, koska jos me oltaisiin lähdössä Ranskaan joskus, niin kynnyskysymys olisi mun työllistyminen – opettajan töitä mun olisi sikäläisen systeemin takia mahdoton saada, eli sitten pitäisi keksiä jotain muuta.

    Tykkää

      • Kielestähän se ei siis olisi kiinni, vaan tutkinnosta, joka pitäisi olla ranskalaisesta systeemistä. Tosin yksityiskouluissa ei kai ole ihan samat vaatimukset, mutta ne taas on voittopuolisesti katolisia, ainakin periaatteessa. Voisi Toulousesta jotain löytyä, mutta ihan helppo operaatio se ei olisi.

        Tykkää

      • Maasta toiseen muuttaminen ei kyllä koskaan ole helppo operaatio :). Onneksi itse nautin haasteista :)! Siinä mielessä teillä on tosi hyvä tilanne, että jos joskus haluaisitte kokeilla Ranskassa asumista sekä sinä että lapset osaatte ranskaa erittäin hyvin! Tutkintojen erilaisuus tosiaan asettaa haasteita; itse mietin jossakin vaiheessa töiden hakemista jostakin toisesta arabimaasta, jossa esimerkiksi päiväkodeissa käyttökieli olisi englanti, mutta jossa omat lapsemme voisivat toisaalta opiskella arabiankielellä, mutta usein näissäkin vaadittiin esimerkiksi brittitutkintoa.

        Tykkää

    • Itse oikeastaan tiedän, että tulen luultavasti aina olemaan täällä ”se ulkomaalainen” – erotun joukosta kuitenkin sen verran paljon, vaikka oppisinkin arabiaa vielä reippaasti lisää. Toisaalta se ei haittaa, koska tosiaan haluan pitää kiinni myös omasta äidinkielestäni ja tärkeiksi kokemistani tavoista. Erityisen tärkeää on se, että tulen kotona, ”omassa kuplassani” hyväksytyksi sellaisena kuin olen, jolloin kaikki ulkopuolelta tuleva ei lopultakaan ole niin kovin merkityksellistä. Tästä huolimatta haluan toki kehittää kielitaitoani ja vähitellen oppia entistäkin itsenäisemmäksi.

      On muuten tosi vaikea sanoa, missä sitä lopultakin viihtyisi tai haluaisi asua. En itse olisi voinut vielä kymmenen vuotta sitten kuvitellakaan HALUAVANI asua Algeriassa. Olin ajatellut, että kaikkeahan voi kokeilla, asuihan mieskin melkein 20 vuotta Suomessa, ikinä kovin hyvin viihtymättä, mutta, se että viihdynkin täällä näin erinomaisesti haasteista huolimatta tuli yllätyksenä. Luulen muuten, että jos jompikumpi meistä olisi saksalainen, olisimme asuneet mieluummin Saksassa kuin Suomessa.

      Teen täällä oikeastaan kolmea erilaista työtä oman toiminimen kautta. Töistä se, jonka vuoksi olen nimenomaan Algeriassa, liittyy suomalaiseen projektiin, jolla pyritään tukemaan liikekumppanuussuhteita kehitysmaissa. Tämän lisäksi teen erilaisia kirjoitustöitä, lähinnä terveydenhuollon ja lastenhoidon aloilla. Näistä on löytynyt muutamia vakkarityönantajia ja hoidan esimerkiksi erään tällaisen vakkarin asiakaspalvelua. Pienimuotoisesti teen myös aloe vera -tuotteiden esittelyä. Eli aikalailla monenmoista, mitä voin tehdä kotoa käsin :).

      Tykkää

  2. Todella hyvä kirjoitus, kiitos tästä. Olen blogissasi ensi kertaa, upea! Tässä tekstissä oli paljon samanlaisia ajatuksia kuin minulla. Minäkin teen töitä kotoa täällä Ranskassa, mutta toki se, että oma mies on ranskalainen, on auttanut sopeutumaan. Toisaalta mies hoitaa paljon juoksevia asioita – kuten esimerkiksi yhteydet paikalliseen Kelaan – koska hän tietää ja osaa. Suomessa kun asuttiin, olin minä vastuussa. Kuten sinäkin, olen myös tarkka siitä, että lapset oppivat suomen, vaikka ympäristö tietysti toitottaa ranskaa. Se on lahja heille ja tietysti myös meille.
    Juttelin juuri ystäväni kanssa, joka on italialainen ja jonka mies on eteläafrikkalainen. Heidän lapsensa käy koulua täällä Ranskassa, mutta vanhemmat pohtivat nyt mahdollista muuttoa. Heistä tuntuu hurjalta, että lapsi kasvaa aivan erilaisessa kulttuurissa kuin missä vanhemmat ovat kasvaneet. Toki tietysti myös tuo kieliasia on haastava.

    Tykkää

    • Tervetuloa blogiini ja kiva, että tykkäsit! Meillä oli ihan samoin, että Suomessa asuessamme minä olin päävastuussa juoksevien asioiden hoidossa, minkä vuoksi ehkä ei olekaan tuntunut niin kovin vaikealta, että mies ottaa nyt täällä päävastuun, vaikka toki pyrin toki tästä itsenäistymään pikkuhiljaa ja ottamaan lisävastuuta myös kodin ulkopuolisista asioista.

      Täällä lasten kaksikielisyys hämmästyttää kovin; ihmiset ovat olleet kerta kerran jälkeen kovin yllättyneitä, kun kuulevat, että puhun lapsille suomea. Yleensä ensimmäinen kysymys tällöin on, osaavatko lapset lainkaan arabiaa ja hämmästys on suuri, kun lapsi vastaakin itse puhtaasti algerialaisittain ääntäen :). Täällä kaksikieliset lapset ovat aikalailla harvinaisuus. Mutta kaksikielisyyteen suhtaudutaan siis ihastellen – ei lainkaan kritisoiden!

      Kieliasia oli meilläkin yksi suurista asioista, minkä vuoksi luovuimme Etelä-Saksan ihanista maisemista; jotenkin ajattelimme, että lasten joutuessa opiskelemaan jo pienestä pitäen kielellä, joka ei olisi jo ennestäänkin kaksikielisen perheen kumpikaan kotikielistä, olisi aika haastavaa, vaikka miehen kanssa osaamme kumpikin saksaa.

      Tykkää

  3. Tätä oli tosiaan mielenkiintoista lukea!

    Minulle itselleni olisi hyvin vaikea asettua pysyvästi esimerkiksi tänne Sudaniin missä en pääse liikkumaan vapaasti itse enkä hallitse paikallista käyttökieltä. Aika hyvin olen saanut elämäni täällä järjestettyä niin, että pystyn kulkemaan verrattain joustavasti minne haluan, ja apuna on arkisin nykyään taitava kääntäjä – uusi autonkuljettajamme on oikea aarre. Mutta siltikään en ole täällä sillä tavalla itsenäinen ja vapaa kuin mitä loppuelämältäni toivoisin. Toisaalta tiedän, ettemme tänne missään tapauksessa olekaan jäämässä ja se tietysti vaikuttaa myös asiaan: ei ole pakkoa opetella kiireesti arabiaa tai ajamaan autoa näissä oloissa.

    Olen itse miettinyt paljon sitä viime aikoina miten paljon omaan suhtautumiseeni asuinpaikkaa kohtaan vaikuttaa se ollaanko tultu olemaan hetkeksi, pitemmäksi aikaa vai pysyvästi. En taitaisi jaksaa juuri yrittää asettua mihinkään jos tietäisin olevani perillä vain vuoden tai parikin. Vuosi kuluu niin nopeasti! Ja toisaalta jos on tultu jäädäkseen on kulttuurishokki varmasti ihan toisenlainen kuin silloin jos tietää ennen pitkää kuitenkin lähtevänsä. Jos ei ihan tarkkaan tiedä minkälaiseksi ajaksi on tultu olemaan se on varmaankin monessa mielessä se hankalin yhtälö? Kannattaako todella asettua vai jäädäkö suosiolla omaan kuplaan odottelemaan mitä tapahtuu? Suomen hallitushan suunnittelee muuten antavansa tästä eteenpäin turvapaikan vain määräajaksi – jos tilanne lähtömaissa rauhoittuu on edessä paluu takaisin kotiin. Kun tietää miten paljon omaan asettumiseen ja sopeutumiseen ja integroitumiseen vaikuttaa se minkälaiseksi ajaksi on tultu olemaan hallituksen suunnitelma tuntuu minusta hyvin huonolta.

    Tykkää

  4. Tuokin on totta, mutta taas toisaalta tunnen itse Suomessa läheisesti paljon maahanmuuttajia, myös pakolaisina maahantulleita, ja erittäin moni haaveilee kyllä paluusta omaan kotimaahansa heti kun se vain on mahdollista. Toki osittain omaan kotimaahan liittyvät muistot ovat lähtijöiden mielissä saaneet tietyllä tavalla ”kultareunukset”, mutta kyllä tämä omaan kotimaahan liittyvä kaipuu tulee esiin lähes aina näissä yhteyksissä, vaikka Suomen kansalaisuuskin olisi siis jo taskussa. Joskus mietin sitäkin, olisiko pakolaisia parempi auttaa pääasiassa paikan päällä tai maissa, jotka muistuttaisivat omaa kulttuuria mahdollisimman paljon? Moni suree sitä, että lapset kasvavat niin kovin erilaisessa kulttuurissa, missä vanhemmat ovat itse kasvaneet. Lapset surevat sitä, että elävät ikäänkuin kahden täysin erilaisen kulttuurin välissä, jotka asettavat paineita moneen suuntaan. Helppoja ratkaisuja tähän kysymykseen ei tosiaan ole.

    Minulle oikeastaan yksi tärkeimmistä asioista tänne sopeutumisessa on se, että voin tehdä täälläkin töitä; vaikkei työ tosiaan varsinaisesti juurikaan edistä algerialaiseen kulttuuriin integroitumistani, voin silti sen kautta tuntea olevani aktiivinen toimija. Kielitaitoa ja itsenäistä liikkumista pyrin kaikin keinoin lisäämään pikkuhiljaa. Jos metrolinja ulottuisi edes hieman kauemmaksi, kuten suunnitelmissa on tulevaisuudessa, voisin huristella metrolla ympäri pääkaupunkia autokyytiä tarvitsematta. Täällä myös bussiliikenne toimii jollakin lailla; pääkaupungissa julkinen liikenne on lähes länsimaista, mutta ei ihan vielä täällä noin 35 kilometrin päässä pääkaupungista. Pääkaupunkiin olisi liikkumisen kannalta varmasti helpompi sopeutua, mutten halua luopua tästä tilasta ja rauhasta, joka meillä täällä hieman kauempana on. Olen myös harkinnut oman autonkuljettajan palkkaamista, mutta se olisi täällä aika erikoista, kun oma auto ja kuski seisoo pihassa :).

    Tykkää

    • Ihan varmasti suuri osa pakolaisista toivoo ennen pitkää voivansa palata alkuperäiseen kotimaahansa ja hyvä niin. Mielestäni olisi kuitenkin tärkeää, että paluupäätös olisi heidän omissa käsissään. On aika vaikea tulla osaksi maata ja kulttuuria joka antaa vain väliaikaisen luvan olla kuin kotonaan – jos olot alkuperäisessä kotimaassa eivät ikinä paranekaan elävät pakolaiset Suomessa koko elämänsä ikäänkuin parin vuoden pätkissä.

      Tykkää

  5. Tuo on toki aivan totta! Paluun pitäisi tietysti olla aina oma päätös! En siis lainkaan ole sitä mieltä, että tämä suunniteltu ajatus oli hyvä, lähinnä hain kai takaa sitä, että nykytilanteessakaan moni ei halua Suomeen loppuelämäkseen jäädä. Ja tiedän, että omalta osaltani tänne sopeutumista helpottaa juuri se tieto, että vaikka minäkin saan oleskelulupani osissa, on niiden saaminen aikalailla varmaa ja ehkä vielä enemmän se tieto, että jos jossakin vaiheessa en viihdykään, olen vapaa lähtemään. Täältähän eivät kaikki pääse vapaasti edes lomille Eurooppaan, mikä ehkä osittain on tehnyt Euroopasta sellaisen ”onnelan”, jonne pääsyä tavoitellaan ja jossa moni sitten pettyykin. Ehkä juuri se valinnanvapaus on yksi niistä suurista asioista, joissa me olemme niin kovin onnekkaita! Kun tyttö pohti tässä taannoin mahdollisuutta, että tänne tulisi sota, en hennonnut sanoa, että me pääsemme täältä kyllä poistumaan, mutta lasten serkut eivät – mikä tuntuu jo ajatuksenakin todella epäreilulta.

    Tykkää

    • Valinnanvapaus on minunkin elämässäni todella tärkeä asia ja se yksi juttu läheisteni lisäksi josta olisi todella vaikea luopua, vaikka monesta muusta asiasta olisinkin valmis joustamaan ja päästämään irti. Olen sen oikeastaan oikein kirkkaasti ymmärtänyt vasta täällä Sudanissa kuinka mielettömän iso asia todellinen vapaus onkaan. Sen voimin mennään tässä meidänkin elämässä, että tiedän, että muitakin vaihtoehtoja on olemassa jos voimat jossain vaiheessa loppuu tähän kiertämiseen. Ja ihmeesti sillä tiedolla jaksaakin vaikka minkälaisten haasteiden läpi! Toisaalta huolestuttaa niin kuin blogissani kirjoittelinkin, että miten ihmeessä jaksavat ne joilla vapautta ja vaihtoehtoja ei olekaan; juuri tuo tieto siitä, että itse pääsisi kyllä levottomuuksien jaloista pois mutta monet muut eivät tuntuu hyvin epäreilulta tosiaan.

      Tykkää

  6. Täytyy vain olla kiitollinen omasta valinnanvapaudesta ja yrittää käyttää sitä edes jollakin lailla sellaisten auttamiseen, joilla ei tätä vapautta ole. Yllättävän monessa maassa kun on ihan sama tilanne. Joskus edes se, että pääsee itse lähtemään, ei riitä, vaan esimerkiksi ystäväni suri viimeksi Suomessa käydessäni, kun hänen äitinsä ei ollut saanut viisumia Suomeen ystäväni kotimaasta, joka sijaitsee Aasiassa. Äitinsä ei siis päässyt edes vierailemaan ystäväni luona. Ystäväni taas on saamassa Suomen kansalaisuuden ja sen saatuaan menettää omansa, mikä tietysti vaikeuttaa kotimaassa vierailua.

    Tykkää

  7. Terveisiä kuplasta! Täällä Annabassa eletään vielä aika ’under the dome’ 🙂 Vaikka olen asunut täällä 40 vuotta, en vieläkään osaa arabiaa kuin kauppaostosten verran. Enkä ole sitä tarvinnutkaan ennen kuin nyt viime vuosina, kun ranskankieli on uudelta sukupolvelta kadonnut. Silloin kun tulin, kaikki virastotkin oli vielä ranskankielisiä, arabia otettiin käyttöön vasta 80-luvulla. Minun sukupolveni on kaikki kaksikielisiä puheessaan, kun ovat käyneet ranskalaisen koulun, kirja-arabiaa eivät juuri hallitse. Minulle oli siis helpompi oppia ranska alussa, mieheni sukukin on pääasiassa ranskankielistä, nykylapsetkin kaksikielisiä.
    Meidän suvussa (Annabassa yleensäkin) miehet hoitavat kaikki juoksevat asiat, mikä ei minusta ole ollenkaan huono asia 🙂 Se ei täällä nimittäin ole mikään helppo juttu, pitää juosta virastoissa huoneesta huoneeseen, jonotella tunteja (odotussaleissa ei edes ole vessoja), tulla uudestaan huomenna, rumba alusta…jne jne. Annaban virastoissa ainakin hallitaan tämä juoksutus. Pari kertaa minut on heitetty poliisilaitokseltakin ulos, kun olen yksin yrittänyt uusia papereitani (siitä on tosin jo aikaa). Tämä on sellainen korruptoitunut peräkylä, että pitää tuntea x ja y, jos jotain meinaa aikaan saada tai sitten vaan tyytyä kuluttamaan kengänpohjiaan päivästä toiseen. Ihan mieliisti jätän nämä hommat miehille 🙂
    Muutenhan täällä saa ulkomaalainen elää miten vapaasti haluaa, hän on kuitenkin aina ulkomaalainen, oli miten hyvin integroitunut tahansa. Tunnen esim yhden täällä syntyneen 7-kymppisen ranskalaisnaisen, muslimi, mutta edelleenkin pidetään ulkomaalaisena. Algerialaiseksi voi tulla vain veriperinnön kautta, niinhän vähän ajatellaan Suomessakin nykyään, kantasuomalaiset ja ne muut.

    Tykkää

  8. En minäkään välttämättä siis haluaisi niillä virastoasioilla juosta ja olin kovin kiitollinen siitä, että mies hoiti juoksemisen; kuten Sormenjäljet-postauksestakin huomaa, sujui kaikki minun osaltani erittäin helposti :). Ehkä enemmänkin kaipaan sitä tietoa, että tarvittaessa pystyisin hoitamaan asiat itsekin (vaikka sitten loppupeleissä mies asiat hoitaisikin). Kyllähän taas toisaalta Suomessa minä olin se, joka ne Kela-paperit täytti ja juoksi asioilla, mutta tarvittaessa mies olisi osannut ainakin hankkia jonkun auttamaan, jos ei itse olisi saanut papereita täytettyä.

    Uskon myös, että täällä tulen aina olemaan ulkomaalainen, sopeudunpa sitten miten hyvin tai huonosti tahansa; mutta ei se toisaalta haittaakaan, kun en millään lailla halua algerialaiseksi muuttuakaan. Siitä kyllä pidän, että täällä saa elää kuitenkin niin kovin vapaasti miten päin haluaa! Suomessa ei tosiaan myöskään tule suomalaiseksi, vaikka kuinka olisi Suomen kansalaisuus taskussa ja joskus huomasin, ettei meidän lapsiakaan aina oikein mielletty suomalaisiksi, vaikka ovatkin Suomessa syntyneitä.

    Olen jotenkin ajatellut, että pyrin pikkuhiljaa laajentamaan tätä kuplaani, mutta toisaalta pitää sopeutua myös siihen ajatukseen, ettei tämä tapahdukaan ihan niin vauhdilla kuin vaikkapa Suomea enemmän muistuttavassa Saksassa. Eräs miehen veljen vaimo totesi, kun tulin Algeriaan, että täällä tarvitaan erityisesti sabria, kärsivällisyyttä, ja oli kyllä todellakin oikeassa :)! Kärsivällisyys ei ole ollut parhaita hyveitäni, mutta ehkä siihenkin voi oppia pikkuhiljaa.

    Tykkää

  9. Mä taas nostan hattua sille miten hyvin tunnut sopeutuneen, jos pystyt jo nyt käymään edes jonkinlaisia keskusteluja arabiaksi ja pärjäät siellä yksinkin 4 lapsen kanssa, mikä on monelle vaikeaa Suomessakin. Teillä kun ei käsittääkseni ole myöskään palvelijoita, vaan teet kaiken itse? Upea asenne!

    Tykkää

    • Voi kiitos :). Meillä ei tosiaan ole palvelijoita; olen monesta ulkosuomalaisen blogista lukenut kuinka vaikealta tuntuu palkata joku siivoamaan omia sotkuja ja niin tuntuu minustakin, joten olen yrittänyt pärjäillä itsekseni, vaikka kieltämättä välillä aika on kortilla ja tuntuu, että juoksen kilpaa kellon kanssa. Toisaalta jos palkkaisin jonkun hoitamaan siivouksen, tulisin samalla tarjonneeksi työtä yhdelle paikalliselle, mutta toisaalta olemme kyllä työllistäneet kymmeniä paikallisia taloprojektimme tiimoilta eli ehkä voin jättää siivoojan väliin – ainakin toistaiseksi :).

      Olen kuunnellut arabiaa toisena kotikielenä jo lähes 20 vuotta eli sikälikin toivoisin sitä jo osaavani hieman paremmin. Toivoisin myös olevani jo nopeampi lukemaan arabiaa – mutta se vaatisi harjoittelua ja harjoittelu taas vaatisi aikaa…

      Tykkää

  10. Miksi ihmeessä lasten edes pitäisi tottua johonkin tuntemattomien nuoleskeluun? Jokaisella on oikeus koskemattomuuteen, enkä ole koskaan ymmärtänyt tuollaista, että pitäisi alistua kenen tahansa lääpittäväksi.

    Tykkää

    • Poskipusut ovat kyllä kaukana lääppimisestä ja itseasiassa tapa on oikeinkin lämmin tapa, kunhan siihen on vain tottunut. Meidän lapsemme eivät tähän ole tottuneet, minkä vuoksi en ole heitä tapaa millään lailla painostanut omaksumaan, vaikka samalla tiedostan kyllä, että poskipusujen väliin jättäminen on tässä yhteiskunnassa aikamoinen sosiaalinen kömmähdys; vähän niinkuin saapuisit Suomessa kylään ja heittäytyisit suoraan isäntäperheen sohvalle tervehtimättä perheenjäseniä lainkaan. Pyrin opettamaan lapsia olemaan kohteliaita myös tässä yhteiskunnassa, mutta taas toisaalta pyrin myös välttämään lasten asettamista tilanteisiin, jotka he kokevat kenties epämiellyttävinä. En itse taas millään lailla hyväksy sitäkään näkemystä, että kaikenlainen koskettelu ja läheisyys nähdään ”nuoleskeluna” ja ”lääppimisenä”.

      Tykkää

  11. Ensimmäistä kertaa tämän blogin historiassa jouduin valitettavasti poistamaan täältä kommenttiboksista lukijan viestin. Tuo edellinen keskustelu kun alkoi ajautua aikamoisille epäasiallisille sivu-urille. Pidetäänhän keskustelu mukavana, kuten tähänkin asti. Mielipiteitäni ja kirjoituksiani saa kritisoida, mutta asiallisella tavalla.

    Tykkää

  12. Millä tavalla oli epäasiallista antaa vinkkejä ei-toivotun lähentelyn estämiseen? Kaikilla on oikeus puolustautua ja toisaalta, jos joku ei pidä minun tavastani säästää koskettaminen aivan muutamiin läheisimpiin ihmissuhteisiin, ei minun seurassani ole pakko viettää aikaa. Etsiköön seuraa, joka miellyttää. Minusta teidänkään ei kannata tavata tuollaisia sukulaisia, jotka eivät hyväksy lasten päätäntävaltaa omasta kehostaan (vaan suorastaan loukkaantuvat lasten tavoista!).

    Tykkää

    • Päästän tämän kommentin läpi, koska sävy on jo selkeästi asiallisempi. Tiedät varmasti itsekin millaisia sanoja edellisessä viestissä käytit ja miksi jouduin kommentin hylkäämään :). Vinkkejä saa toki jakaa ja kanssani saa olla myös eri mieltä. Koen, että olemme täällä ennen kaikkea vieraana ja pyrin käyttäytymään toisia kohtaan mahdollisimman kohteliaalla tavalla (kuten pyrin kyllä Suomessakin ja missä tahansa muualla). Joskus tapojen erilaisuus tuo sitten esiin näitä tilanteita, joissa tapojen erilaisuus saattaa aiheuttaa hämmennystä. Jos näin pienten hämmentävien tilanteiden takia katkaisisi suhteet lähimmäisiin, ei jäljellä olisi varmasti paljoakaan ihmisiä, joita voisi tavata. Emme painosta lapsia mihinkään, minkä he kokevat hämmentävänä, mutta pyrin kyllä kertomaan lapsille, kuinka täällä on kohteliasta käyttäytyä. En itse koe poskipusuja lainkaan ei-toivottuna lähentelynä, mutta ymmärrän myös sen, että Suomessa on yleisesti totuttu siihen, että oma tila on selkeämmin rajattu kuin monessa muussa maassa. Kyllä täälläkin voi halutessaan jättää poskipusut väliin.

      Tykkää

Kiitos kommenteista! (Kotisivu-kohtaa ei tarvitse täyttää voidaksesi jättää kommentin!)

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s