Erilainen vai sittenkin aika samanlainen lapsuus?

 

Olen useammasta ulkosuomalaisen äidin blogista lukenut mukavia tarinoita heidän ulkomaalaisten miestensä lapsuudesta. On ollut mukava kuulla, millaista lapsuus on ollut esimerkiksi Turkissa. Olen tässä vuosien varrella usein pohtinut sitä, että vaikka olemme miehen kanssa kotoisin aivan erilaisista maista, on lapsuudessamme kuitenkin myös hämmästyttäviä yhteisiä piirteitä – mutta toki myös niitä suuria erojakin. Yhteinen ja ehkä tärkein piirre on kuitenkin se, että meillä molemmilla on ollut onnellinen lapsuus.

Mies syntyi Kouban, joka on yksi pääkaupungin alueista, sairaalassa vuonna 1970. On aika hassua, että vaikka hänen kotikaupunkinsa oli jo tuolloin L`Arbaa, piti hänen vuosikausia hoitaa paperiasiansa nimenomaan Koubassa, koska oli siellä syntynyt. Olen itse syntynyt Kotkan keskussairaalassa, mutta onneksi näiden asioiden hoitaminen onnistui ihan kotikunnastani käsin.

Mies on 14-lapsisesta perheestä ja on syntynyt suunnilleen katraan puolivälissä. Hänellä on siis useita iso- ja pikkusisaruksia. Perheessä on 11 poikaa ja 3 tyttöä. Suuresta lapsimäärästä huolimatta en muista miehen koskaan puhuneen lasten välisestä kateudesta tai mustasukkaisuudesta. Olen itse 2-lapsisesta perheestä ja synnyin vuonna 1978. Meillä on pikkuveljeni kanssa ikäeroa lähes 4 vuotta ja ensialkuun olin todella mustasukkainen veljeäni kohtaan – olinhan saanut olla perheen ja koko kylän prinsessa neljän vuoden ajan.

IMG_0154

Osa miehen perheen lapsista asui enemmän ja vähemmän isoäidin luona maalla. Mies on aina asunut äitinsä ja isänsä kanssa samassa taloudessa, mutta loma-aikoina oli usein isoäidin luona. Äidin siskot myös auttoivat äitiä lasten- ja kodinhoidossa ja uskonkin, että apukäsille on ollut tarvetta, koska lapsia on ollut niin paljon! Mies muistaa, kuinka äiti vei lapsia hammamiin kahdessa tai useammassa erässä, koska lapsia oli niin paljon, ettei kaikkia voinut pestä kerralla. Hän muistaa myös, kuinka äiti lähti vaatteidenpesupäivinä saippuan ja vaatekasan kanssa pesemään vaatteita, joiden pesu kesti iltaan asti, jolloin saippuapalasta ei ollut enää jäljellä juuri mitään. Kotitöiden tekeminen tuolloin oli usein ruumiillisestikin raskasta.

Meillä taas mamma, isäni äiti, asui samassa talossa kanssamme, mikä oli aika epätavallista jo 1980-1990-luvun Suomessa. Mamma asui alakerrassa, jossa hänellä oli oma keittiö ja makuuhuone ja josta minut saattoi usein löytää – varsinkin jos olin kinastellut jonkun kanssa yläkerrassa. Mies on joskus sanonut, että olen tässä suhteessa ”algerialaisempi kuin moni algerialainen”, tarkoittaen sitä, että vaikka Algeriassa on tavallisempaa kuin Suomessa elää samassa taloudessa isovanhempien kanssa, ei se enää sielläkään ole ihan niin tavallista kuin ennen.

Miehen syntyessä heidän perheensä asui pienemmässä talossa kuin nykyisin, mutta ilmeisesti samana vuonna kun minä synnyin, he muuttivat miehen isän rakennuttamaan suureen taloon. Mies oli tuolloin 8-vuotias. Miehen isä teki paljon töitä ja äiti oli kotiäitinä. Isä kuljetti rakennustarvikkeita ympäri Algeriaa suurella kuorma-autolla ja perheellä oli myös oma elintarvikekauppa, jossa mieskin oli töissä jo melko nuorena. Kuten kuvastakin näkyy, isä tykkäsi siitä, että poika puetaan kauluspaitaan ja olen rivien välistä ymmärtänyt, että isä piti erityisesti miehestäni. Minä pukeuduin pienenä usein mekkoon.

 

Minä asuin 18-vuotiaaksi asti samassa talossa pienessä kylässä, jossa oli vain neljä vakinaista asuintaloa. Kun siis sanon olevani kotoisin maalta, todella tarkoitan sitä. Kauppamatkaa esimerkiksi kertyi 20 kilometriä suuntaansa ja se taitettiin polkupyörällä ja bussilla tai soutaen ja bussilla. Maanteitse lähin bussipysäkki oli 10 kilometrin päässä. Myös meillä isä teki paljon töitä ja äiti oli kotona siihen asti, kunnes aloitimme koulun. Meillä oli myös hoitolapsia, joista yksi aloitti myöhemmin kanssani koulun. Meistä kumpikaan ei ole koskaan ollut päiväkodissa hoidossa. Isäni oli yleensä viikon töissä ja viikon kotona. Vaikka olenkin kotoisin maalta, en siis ole kotoisin varsinaisesta maalaistalosta, vaikka meilläkin kyllä kasvatettiin porkkanoita, perunoita, tomaatteja, herneitä ja jopa mansikoita omiksi tarpeiksi, kun olin pieni. Onneksi pääsin katsomaan vasikoita naapuriin.

Kouluun kuljin ala-asteella kävellen ja taksilla ja yläasteella sekä lukiossa kävellen, taksilla ja bussilla. Kävin ala-asteella pientä kyläkoulua, jossa opettaja opetti useampaa luokkaa yhtaikaa samassa luokkahuoneessa. Omalla luokallani oli oppilaita 3-4. Miehen koulu sijaitsi lähellä kotia. Hän oli koulussa yllättävän hyvä, vaikkei olekaan koskaan ollut kovin innokas lukemaan ja on selkeästi kiinnostunut enemmän liikunnasta kuin lukemisesta – toisin kuin minä. Meillä kotona minulle luettiin paljon ja olin ahkera vieras kirjastoautolla. Miehen kotona lapsille ei luettu ollenkaan, eikä tätä taustaa vasten liene kovin suuri yllätys, että mies ihmetteli aika lailla, kun hankin kirjoja jo vauvaikäisille lapsillemme.

Pidin jo pienestä pitäen paljon eläimistä. Meillä oli lemmikkieläimiä sauvasirkasta hamsteriin ja koiraan, vaikkakaan ei kovin montaa lemmikkiä kerrallaan, mikä näin jälkeenpäin ajateltuna oli vanhemmiltani oikein järkevä päätös – olisin itse varmaankin koonnut kotiin melkoisen eläintarhan, jos olisin saanut siihen luvan. Eläintenhoidon lisäksi harrastin kirjeenvaihtoa, lukemista ja 4H-kerhoa. Kirjekaveita oli ympäri maailmaa ja uskon tämän harrastuksen olleen tärkeä alkusysäys siihen, että kiinnostuin vieraista kielistä ja kulttuureista; oli ihan erilaista opiskella englantia, kun sille oli konkreettista käyttöä! Tai ehkä asia olikin päinvastoin ja kiinnostuin kirjeenvaihdosta, koska olin kiinnostunut vieraista kielistä ja kulttuureista – mene ja tiedä, joka tapauksessa olin jo erittäin nuorena kiinnostunut tutustumaan elämään ympäri maailman. Muistan, että yläasteella olin ystäväpiiristäni ainoa, joka halusi joskus asua ulkomailla.

Mies harrasti lapsena ja nuorena jalkapalloa ja lähes ainoa negatiivinen asia, jonka hän on lapsuudestaan kertonut ja myöhemminkin harmitellut, on se, että useat joukkueet kävivät pyytämässä selkeästi lahjakasta poikaa joukkueeseensa, mutta isä ei antanut siihen lupaa. Uskon kuitenkin, että tämä on yksi syy siihen, että mies on halunnut panostaa sekä aikaansa että rahaa vanhimman pojan harrastukseen. Onneksi lähialueelta löytyi kuitenkin muitakin innokkaita pelaajia ja usein he pelasivatkin lähes koko päivän. Nuorena pojat myös leireilivät vuoristossa.

Me teimme usein pieniä matkoja Suomessa; lähinnä kävimme Tampereella ja Jyväskylässä, mutta matkustimmepa kerran Lappiinkin pienellä Fiatillamme, joka oli lastattu täyteen hyvää tunnelmaa. Ulkomailla kävin lapsena lähinnä vain Ruotsissa, Virossa ja Venäjällä, kerran Saksassakin Finnjetillä. Ensimmäiselle pidemmälle ulkomaanmatkalle pääsin 15-vuotiaana Israeliin. Mies ei ole kovin paljon matkustellut Algeriassa, mutta on jo yllättävän nuorena matkustellut paljonkin muun muassa Syyriassa, Tunisiassa, Turkissa, Ranskassa ja muualla Euroopassa.

Mies muistaa lapsuudestaan, että katsoi erityisen mielellään Pieni talo preerialla -sarjaa ja kun kerroin, että olen nimeltäni Laura – oli se hänen mielestään melkoinen yhteensattuma. Minä kasvoin katsellen Tao Taoa ja Nalle Luppakorvaa. Minulla oli lapsena paljon leluja, mutta miehellä ei juuri ollenkaan. Hän muistaa, kuinka lapset rakensivat leluja itse ja leikkivät sillä mitä sattuivat käteensä saamaan.  Me molemmat leikimme paljon ulkona raittiissa ilmassa. Minusta on otettu lapsena paljon kuvia, mutta miehestä niitä ei ole ainakaan säilynyt kovin montaa. Mies on sitä mieltä, että Algeria oli hyvä paikka varttua 1970-1980-luvuilla ja itse olin lapsena sitä mieltä, ”etten koskaan muuta kaupunkiin”.

On aika lohduttavaa, että näinkin erilaisista lähtökohdista käsin voi rakentaa onnellisen lapsuuden; onnellisuus ei riipu siitä, onko lapsella sisaruksia yksi vai 13 tai siitä, onko hänellä kaappi täynnä leluja, onnellisuus rakentuu jostakin aivan muusta; ympärillä olevista ihmisistä ja siitä, että lapsi kokee olonsa turvalliseksi.

 

 

 

Mainokset

8 thoughts on “Erilainen vai sittenkin aika samanlainen lapsuus?

  1. Aivan ihana tarina ja kuvat! Tata oli niin kiva lukea, kylla naita meidan erilaisuuksia ja samanlaisuuksia on tullut miehen kanssa pohdittua lapsuuden osalta. Minakin asuin muuten lapsuuteni mammani eli aidinaidin ylakerrassa vanhempieni kanssa, Lappeenrannassa se oli omassa kaveripiirissa ja kulmakunnassa tosi yleista viela 80-luvun loppupuolelle asti, mamma hoiti mua todella paljon ja mulla on itsellani asiasta hienot ja lampimat muistot.

    Tykkää

  2. Sama juttu, että mamman kanssa asumisesta on jäänyt todella lämpimät muistot! Onpa hauska yhteensattuma, että olet myös asunut mamman yläkerrassa! Olen vähän samoilta suunnilta kotoisin eli Virolahdelta ja siellä omassa kaveripiirissäni ei ollut kovin yleistä asua isovanhemman kanssa, mutta nyt kun oikein mietin asiaa, niin kyllä kaveripiirini ulkopuolella oli perheitä, joissa isovanhempi (yleensä isoäiti) asui samassa taloudessa. Helsingissä varmastikin tämä oli jo tuolloin tosi harvinaista.

    Tykkää

  3. Miehesi on oikeassa, 70-80 -luku oli todella parasta aikaa täällä. Kivasti kerroit, loppujen lopuksi ei elämä kuitenkaan ole niin erilaista lapsen silmin, jos vain saa tarvittavan määrän rakkautta ja huolenpitoa, ei lapsi muuta tarvitse ollakseen onnellinen.
    Juuri tänään keskusteltiin pojan kanssa näistä lapsuuden eroista, hän vietti lapsuutensa täällä 80-90 -luvulla ja nyt seuraa omien lastensa kasvua Suomessa. Mietittiin, onko Suomessa kaikki on niin turvallista ja valmiiksi ohjelmoitua ettei jää tilaa ollenkaan yllätyksille ja jännitykselle, normaaleille selviytymiskeinoille, mikä aiheuttaa sen että myöhemmin pitää hakea äärimmäisiä elämyksiä jonkin extreme-jutun kautta.
    Meilläkin on täällä aina ollut lomilla suuri suku koolla ja on pitänyt sopeutua kaiken ikäisten laumaan pienestä pitäen, oppia jakamaan ja auttamaan, rähisemään ja sietämäänkin. Ei se ainakaan pahitteeksi ole ollut 🙂

    Tykkää

    • Mies on ollut vähän samoilla linjoilla suomalaisen nyky-lapsuuden suhteen; on vähän sitä mieltä, että lapsilla on kaikki jo liiankin valmista. Oma lapsuuteni oli myös tosi erilainen kuin nykypäivän lapsuus Helsingissä. Kyllähän sellainen aikataulutettu ja ennaltasuunniteltu ohjelma helposti korostuu ja jotenkin tuntuu, että ympäristö myös asettaa paineita siihen suuntaan; oletetaan, että lapsella on ohjattuja harrastuksia jne.

      Tykkää

  4. Tätä oli tosiaan kiva ja mielenkiintoista lukea!

    Mustakin tuntuu, että suuristakin eroavaisuuksista huolimatta meillä on miehen kanssa lapsuuden- ja nuoruudenkokemuksissa yhteistä jonkinlainen tunnelma tai kaiken läpi kulkeva punainen lanka. Meidän molempien vanhemmat on kulttuuri-ihmisiä, molempien lapsuudenkotien seinät on kirjahyllyjen peitossa. Molempien vanhemmat on kannustaneet lapsiaan opiskelemaan kieliä ja tutustumaan muihinkin maihin kuin omaan kotimaahan. Paljon enemmän on minulla mieheni kanssa yhteistä kuin mitä tunnen yhtäläisyyttä suureen osaan Suomen kansasta. Tämä tunne korostui taas nyt Suomen tulevan hallituksen arvopohjaa tarkastellessa… :/ Oikein sopivalta tuntuu, että asumme täällä maailmalla kun ajattelee meidän molempien lähtökohtia ja myös sitä realiteettia, ettemme oikein kuulu meidän kummankaan kotimaahan.

    Tykkää

    • Nimenomaan, jonkinlainen punainen lanka on meilläkin aistittavissa suurista eroista huolimatta; meillä se on ehkä tietynlainen perhekeskeisyys molempien lapsuudenaikaisissa perheissä, mikä kyllä näkyy nyt omassakin perheessämme.

      Tykkää

Kiitos kommenteista! (Kotisivu-kohtaa ei tarvitse täyttää voidaksesi jättää kommentin!)

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s