Välähdyksiä erityistarpeisten lasten arjesta Algeriassa

Vieraillessamme Boumerdesissa veimme lapset myös leikkimään kaupungin leikkipuistoon. Algeriassa leikkipuistoja ei ole joka nurkalla, mihin olen Helsingissä tottunut, mutta jotenkin tuntuu, että kun niihin pääsee leikkimään harvemmin, leikkipuistovierailu tuntuukin lapsista jotenkin ”suuremmalta” jutulta, kuin silloin jos tällaiset käynnit olisivat lähes jokapäiväisiä. Tuolloin oli aurinkoinen päivä ja nautimme useita jätskejä leikkipuiston penkeillä istuen. Pienimmät lapset leikkivät ja puistossa oli muutenkin paljon lapsia leikkimässä. Yhtäkkiä leikki pysähtyi ja kaikki lapset vaikuttivat hämmästyneiltä.

Miksikö? No, siksi, että puistoon saapui leikkimään aikuisen kokoinen down-poika, joka kiipesi heti innokkaana liukumäkeen ja vilkutti sen laelta häntä valvomassa olleille naisille – kenties siskolleen ja hänen ystävilleen – onnellisen näköisenä. Muiden lasten hämmästys kesti vain pienen hetken – juuri niin pienen, että saatoin sen havaita, koska seurasin lasten leikkejä erittäin tarkkaan puiston penkiltä, mutta joka olisi saattanut jäädä jopa havaitsematta, jos olisin katsonut toisaalle edes pienen silmänräpäyksen kestävän hetken. Pian lasten leikit jatkuivat normaaliin tapaan ja ehkä kaikista onnellisimmalta näytti kyseinen down-poika, joka oli siirtynyt liukumäestä keinuun ja ottanut keinussa kovat vauhdit ihan itse.

Hieman samantapaiseen tilanteeseen törmäsin viime kesänä uimarannalla, jossa toinen down-poika oli uimassa ilmeisesti veljensä ja tämän ystävien kanssa. Ihailin poikien tapaa huolehtia tästä erityisestä veljestään; hänet otettiin joukon mukaan kuin kuka tahansa toinen poika, mutta tarpeen tullen toiset pojat myös auttoivat häntä tilanteissa, joista hän ei selvinnyt täysin omin avuin. En ole vieläkään unohtanut, kuinka onnellisen näköisenä kyseinen poika hymyili minulle auton takapenkiltä onnistuneen uintireissun jälkeen.

Otantani erityislasten arjesta Algeriassa on erittäin pieni; meillä on lähipiirissä ainoastaan yksi kehitysvammainen lapsi sekä miehen lapsena kuuroutunut veli, joka on nykyisin siis jo aikuinen, mutta yleiskäsitykseni on, että Algeriassa näistä erityisistä lapsista halutaan kyllä pitää hyvää huolta, mutta joskus perheen taloudelliset resurssit eivät mahdollista kaikkea sitä tukea, jota lapsi tarvitsisi. Olen monesti ajatellut, että onneksi tuntemani kehitysvammainen lapsi on syntynyt erittäin varakkaaseen perheeseen, mikä mahdollistaa sen, että hän käy säännöllisesti kuntoutuksessa ja uimassa, hänellä käy opettaja kotona ja kodissa on muutenkin palvelijoita auttamassa arjen töissä. Poika on aina hänet nähdessäni ollut erittäin kauniisti ja siististi puettu ja usein hän on isänsä mukana isän työpaikalla. Suuri osa edellä mainitusta olisi Algeriassa aikalailla mahdotonta, jos perhe olisi köyhä. Televisiossa näkee usein perheiden sydäntäraastavia avunpyyntöjä, kun perheen lapsi tarvitsisi hoitoa, johon perheellä ei ole varaa. Hyvä uutinen on se, että yllättävän usein auttaja tai auttajia löytyy.

Varakas tuttavaperheemme harkitsee pojan lähettämistä hoitolaitokseen Ranskaan. Ajatusta on kritisoitu voimakkaasti perheen tuttavien toimesta, ja ensialkuun pojan lähettäminen yksin Ranskaan saattaakin kuulostaa julmalta ratkaisulta. Mutta kun mietin asiaa hieman syvemmin, tulin siihen tulokseen, että vanhemmat haluavat varmasti vain parasta pojalleen – ja myös perheen muille lapsille. Vanhemmat ikääntyvät ja veljestä huolehtiminen olisi varmasti raskasta sisaruksille siinä vaiheessa, kun he ovat perustamassa omia perheitä. En tiedä, onko Algeriassa ollenkaan hoitolaitoksia, joissa vammaiset henkilöt voisivat asua joko koko- tai osa-aikaisesti tai jos on, millainen hoidon taso niissä on. En kyllä tiedä sitäkään, onnistuisiko pojan sijoittaminen ranskalaiseen hoitolaitokseen käytännössä.

Myös miehen veli on lapsena saanut kuuroille tarkoitettua koulutusta. Nykyisin hän on tukityöpaikassa ohjaamassa autoja parkkipaikalla ja osallistuu muutoinkin kuuroille järjestettyyn toimintaan. Ulkomailla asuviin kuuroihin hän pitää yhteyttä netin kautta – onpa hänellä käynyt vieraita Euroopastakin, esimerkiksi Latviasta. Tästä huolimatta huomaan, että anoppini huolehtii siitä, pääseekö poika naimisiin kuuroutensa vuoksi. Meillä kotona veljen kuuroutuminen lapsena kuumetaudin jälkiseurauksena on aiheuttanut sen, että lapsiamme on kiikutettu miehen toimesta lääkäriin melko matalankin kuumeen yhteydessä jopa yöaikaan.

Tyttö totesi minulle tässä yhtenä päivänä, että ”äiti sinun täytyy tulla meidän kouluun ja ottaa sieltä opetukseen lapsia, jotka eivät pärjää luokassa”. Tyttö on jo huomannut, että luokassa on lapsia, jotka tarvitsisivat erityistä tukea esimerkiksi lukemisen opettelussa, mutta eivät sitä syystä tai toisesta saa. Jopa osa vammaisista lapsista on Algeriassa sijoitettu normaaliluokkiin ja osa jää täysin ilman koulutusta. Minullahan ei siis ole erityisopettajan koulutusta eikä edes erityislastentarhanopettajan koulutusta – riittävästä kielitaidosta puhumattakaan, mutta tuntui silti tietyllä tavalla hyvältä, kun tytöstä tuntui, että kykenisin auttamaan kyseisiä lapsia. Edistystä on mielestäni kuitenkin se, että pojan yläasteella psykologi järjestää jokaiselle oppilaalle haastatteluajan, jossa kysellään, miten lapsella menee kotona ja koulussa ja muutenkin mitä hän ajattelee elämästään ja tulevaisuudestaan.

Kasvitieteellisessä puutarhassa vieraillessamme näin joukon kehitysvammaisia, joille opetettiin puutarhanhoitoa. Muistelen lukeneeni erään brittiläisen tutkijajoukon käynnistä jossakin algerialaisessa kehitysvammaisten kuntoutuskeskuksessa tai hoitolaitoksessa ja todenneen, että siellä kehitysvammaisiin suhtauduttiin sellaisella myötätunnolla, että länsimaisten pitäisi tulla ottamaan tästä paikasta oppia. (Samassa tutkimuksessa todettiin myös, että tutustumiskäynti hoitolaitokseen, jossa hoidettiin avioliiton ulkopuolella syntyneitä ja syntymänsä jälkeen hylättyjä lapsia, oli ollut erittäin järkyttävä. Kyseinen ryhmä on muuten sellainen, joka tarvitsisi useamman lähteen mukaan Algeriassa apua!) En valitettavasti enää löytänyt kyseistä tutkimusta mistään enkä voinut tarkistaa, muistanko oikein, mutta hieman samantapaisia kokemuksia löytyy itseltäni. Esimerkiksi kehitysvammaisten koulutuskeskuksia on Algeriassa kuitenkin liian vähän.

Lopuksi mainittakoon vielä, että Algerian paralympialaisjoukkue on pärjännyt kisoissa erinomaisesti eli tällaiseen toimintaan on maassa mitä ilmeisimmin panostettu – joskin joukkueen menestystä ei ole nostettu samalla tavalla esiin kuin vaikkapa Toufik Makhloufin kultamitali olympialaisissa. Tämän postauksen kuvat on muuten otettu lehdestä, jota myytiin kauppakeskuksessa ja jonka avulla kerättiin tuloja vammaistoimintaan.

Mainokset

Kiitos kommenteista! (Kotisivu-kohtaa ei tarvitse täyttää voidaksesi jättää kommentin!)

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s