Lainaus
0

Tuuli hiljaa henkäilee,

aalto vapaa välkkyilee,

pikkulintu suruton laulelee; ”nyt kevät on!”

Vuokko kaino kuvustaan

avaa silmäns’ unestaan,

kaunokuvat hymyten nousee kasteniityllen.

Pursi kaunis kiikuttaa

somasti sen soutajaa!

Maamies peltoon pehmeään

kylvää, kyntää siementään.

Lapset kukkakimpuillaan koristavat hiuksiaan,

riemulaulu verraton

kaikuvi: ”nyt kevät on!”

(Runo löytyi täältä.)

Täällä ollaan jo aika keväisissä tunnelmissa; parvekkeelle asennettu lämpömittari näytti jo +30 astetta, mutta mittari on tainnut olla kovin aurinkoisessa paikassa; arvioin, että yli 20 plusasteen mennään silti jo reippaasti.

Mainokset
0

Toimittaja & mainossuunnittelija & reipas eskarilainen

Lapsilla on tällä hetkellä lomaa koulusta. Pojalla on tavallisempaa enemmän harkkoja ja turnauksia, mutta tyttö on ollut kotosalla ja olenkin jo joutunut keksimään tekemistä jos toistakin, ettei aika tulisi pitkäksi. Onneksi Maxin kanssa on riittänyt mielekästä tekemistä; tyttö on muunmuassa kokannut Maxille ruokaa ja opetellut samalla pilkkomaan kasviksia sekä opettanut Maxille uusia temppuja. Seurasin tällaista koulutustilaisuutta eilen vaivihkaa parvekkeelta ja täytyy sanoa, että yllätyin, miten hyvin koira jo tottelee tyttöä. Tänään tyttö kysyi, voisiko kirjoittaa tarinoita tietokoneellani. Tuolloin muistin Tänään on kaunis päivä -blogia kirjoittavan Merin ehdotuksen siitä, että tyttö voisi kirjoittaa omaa sanomalehteä. Otin tämän idean esiin ja tyttö innostui heti. Tyttö kirjoitti tarinat, joita autoin muokkaamaan ja joihin lisäsimme yhdessä kuvat. Suunnittelimme lehdelle myös kannen. Tämän kertaisen lehden pääuutinen on varmaankin helppo arvata – pääuutinen koski tietenkin Maxia ja koiravarkautta! Tämä on hyvä tapa harjoitella kirjoittamista ja Wordin käyttöä mielekkäällä tavalla. Valokuvausta ja kuvien muokkaamista tulee harjoiteltua samalla. Lisäksi sukulaiset saavat näin kivaa sähköpostia, kun tytön sanomalehden ensimmäinen numero lähti levitykseen sähköpostitse. Kiitos siis Merille tosi kivasta ideasta, jonka muistin kreivinaikaan!

Pojalla on Kulkurikoulun äidinkielen tehtävänä ollut suunnitella ja toteuttaa muunmuassa oma sarjakuva, mainos ja fantasiakertomus. Ensin tehtävät tuntuivat pojasta vaikeilta, mutta kun keksin ehdottaa, että voisit kirjoittaa mieleisestäsi aiheesta: jalkapallosta, sujuivat tehtävät mielekkäällä tavalla. Huomasin itsekin opinnoissani, että yleensä mitä enemmän sain vaikuttaa tehtävien aiheeseen, sitä mielekkäämmiltä ne tuntuivat. Aikuisopinnoissa tehtävien sisältöön sai onneksi vaikuttaa yleensä todella paljon! Näin pystyi opiskelemaan juuri niitä asioita, jotka itseä kiinnostivat eniten tai joista halusi oppia eniten! Poika muuten laati jalkapallokenkiä mainostavan tv-mainoksen :).

Myös 5-vuotiaan esikoulu on sujunut hyvin. Erityisen tyytyväinen olen siitä, että poika lähtee esikouluun yleensä mielellään ja tuntuu saaneen kavereita. Pojan itseluottamus on noussut reippaasti. Alla vielä muutama kuva pojan esikoulukirjasta.

IMG_20150301_212017

IMG_20150301_212124

9

Koiravarkauden jälkipuintia

Nyt kun Max on saatu turvallisesti kotiin ja arki on taas lähtenyt pyörimään tasaiseen tahtiin, ajattelin kirjoittaa muutamia koiravarkauden aiheuttamia ajatuksia ja asioita, joita opimme tästä.

    • Ensinnäkin: älä koskaan aliarvioi algerialaisia varkaita! Kymmenen metrin muuri piikkilankoineen ei välttämättä varkaita pidättele.
    • Kun koko perhe lähtee ulos, on ehkä parempi pakkautua autoon jo autotallissa. Uskomme, että taloamme on tarkkailtu ja varas on saanut enemmän aikaa havainnoida koko perheen lähtöä, koska auto oli parkkeerattuna autotallin eteen ja pienimmän kiinnittäminen turvaistuimeen vei aikaa. Olemme melko harvoin ulkona koko perheen voimin ja se, että varkaus tapahtui juuri silloin kun olimme kaikki pois kotoa, osoitti melko vahvasti, että varas on todennäköisesti joku lähialueella asuva.
    • Poliisin paikalle kutsuminen tuntuu olevan täällä tehokas pelote. Toisaalta haluaisin uskoa, että koiravaras heltyi palauttamaan koiran, koska nuori poika etsi sitä aamuvarhaisesta asti. Koiran palauttanut ”kasvattaja” taisi myös nähdä, kuinka parvekkeellinen lapsia hihkui vanhimman pojan taluttaessa koiraa kotiin. Tyttö oli nimittäin kuullut Maxin äänen jo kaukaa, minkä vuoksi olimme parvekkeella katsomassa mitä siellä tapahtuu, vaikken oikein uskonutkaan, että Max on jo löytynyt. Taidan kuitenkin olla jo niin paatunut, että uskon poliisilla uhkailun olleen ratkaiseva tekijä koiran takaisinsaamisessa.
    • ”Kasvattaja” oli pyytänyt poikaa todistamaan, että koira on meidän sanomalla, että kutsu sitä luoksesi ja jos se tulee, se on sinun. Ehkä hän ajatteli, ettei näin pieni koira vielä osaisi tulla luokse ja saisi tästä vielä syyn pitää koiran. Onneksi tätä oli harjoiteltu ja Max on erityisen hyvä tulemaan salamana käskystä luokse, vaikka onkin vasta pentu.
    • Jopa sekarotuinen koira on täällä riittävän arvokas, jotta sen varastamiseksi ollaan valmiita näkemään vaivaa. (Tällä en tarkoita sitä, että Max olisi sekarotuisuutensa vuoksi yhtään vähemmän arvokas meille, mutta koiravarkaat, jotka myyvät koiria eteenpäin tietenkin arvioivat koiraa sen rahallisen arvon mukaan.) Tosin varas on saattanut luulla koiraa puhdasrotuiseksi ja täällä kyllä jotkut myyvät tällaisia saksanpaimenkoiran risteytyksiäkin kymmenillä tuhansilla dinaareilla. Suomessakin tapahtuu koiravarkauksia, mutta siellä taidetaan varastaa lähinnä rotukoiria.
    • En enää ihmettele, että aikuiset koirat maksavat täällä yleensä enemmän kuin pennut, varsinkin jos koira on koulutettu. Aikuista koiraa kun ei niin vain varasteta. Haluaisinpa nähdä sen koiravarkaan, joka nostaisi vinssillä vaikkapa aikuisen bernhardilaisen muurimme yli! En enää ihmettele sitäkään, että koiria pidetään yleisesti rakenteilla olevien talojen katoilla lukkojen takana.
    • Koiravarasta en halua lähteä neuvomaan, mutta täytyy nyt vain todeta, että oli aika onni, että vaikka varas oli tajunnut peittää omat kasvonsa, hän ei ollut tainnut tulla ajatelleeksi, että hänet on helppo tunnistaa mukana olevasta koirastaan, jollaisia tällä alueella ei ole niin kovin montaa. (Milloinkohan joku keksii naamioida koirankin mustalla kokovartalomaskilla?)
    • Harkitsemme turvakamera- ja hälytinjärjestelmän sekä ovelta kuvaa lähettävän ovipuhelimen asentamista kotiin. Tästä on ollut puhetta aikaisemminkin, mutta järjestelmät ovat sen verran arvokkaita, että olemme ajatelleet, että ehkä pärjäämme ilmankin. Nyt kun Max saatiin takaisin, olemme jo pystyneet hieman vitsinä toteamaan, että taidamme kyllä tarvita tällaiset laitteet, kun ”vahtikoiramme” varastettiin heti ensimmäisenä. Eipähän pääsisi sitten enää beduiinitkaan yllättämään kameleineen.

Yksi sivukäänne tarinassa on jäänyt kertomatta; kun mies ja vanhin poika olivat etsimässä Maxia oli tosi tuulinen sää. Yhtäkkiä autotallin ovella naukui surkeana pikkuinen kissanpentu, joka tuntui etsivän turvapaikkaa ankeassa säässä ja jonka päästimme sisään autotalliin. Tytön ensimmäinen ajatus oli, että onkohan koiravarkaan tarkoituksena hyvittää Maxin vieminen tuomalla kissanpentu tilalle. Oli hyvä, että saimme hetkeksi muuta ajateltavaa, kun järjestimme raukalle hieman syömistä ja lämpimän turvapaikan. Nyt kissa on oppinut kulkemaan sisään ja ulos autotallin oven allaolevasta pienenpienestä raosta. Se seuraa meitä kehräten ja löytyy välillä portaiden edestä maton päältä makaamasta. En ole vielä ”uskaltanut” kertoa miehelle (rauhoittukoon nyt hetken koiravarkauden selvittelyn aiheuttamasta traumasta), mutta harkitsen, josko ensin tarkistettuani naapureilta, ettei kissa ole kenenkään oma, veisin (tai siis laittaisin miehen viemään) kissan rokotettavaksi ja pitäisin sen meillä. Huomasin nimittäin samantien, että 5-vuotias, joka edelleenkin aristelee koiraa, ihastui kissaan heti. En vain ole uskaltanut antaa lasten koskea rokottamattomaan ulkona liikkuneeseen kissaan, joten 5-vuotias on joutunut tyytymään kissan tarkkailuun hieman kauempaa. (Kuva kissasta on valitettavan huono, koska se ei millään tahtonut pysyä paikallaan kuvattaessa.)

2

Ottakaa varas kiinni!

Viime yö oli kamala! Olimme iltapäivällä tuttavaperheen luona kylässä ja oli oikein mukavaa; ihastelimme perheen vauvaa ja söin parasta kalaa, jota olen ikinä saanut ja yllättäin ne olivat sardiineja, joista en yleensä pidä. Mutta nämä sardiinit oli maustettu niin erinomaisesti, etteivät ne oikein edes maistuneet kalalta. Kotona odotti kuitenkin ikävä yllätys. Olimme jättäneet Maxin pihalle, koska oli hyvä ilma ja se viihtyy pihalla, jossa saa juosta ja touhuta vapaasti ja pääsee tarvittaessa myös tuulen- ja sateensuojaan. Pihaa reunustaa korkea kymmenisen metriä korkea muuri. Pihalle pitää kulkea autotallin kautta, jonka ovi on lukossa ja josta on näkyvyys useaan taloon. Luulin, että pihalla Max on turvassa eikä edes Algeriassa syntyneelle ja kasvaneelle miehelle tullut mieleenkään, että kyseiseltä pihalta voisi varastaa koiran. Tuntui mahdottomalta ajatella, että kyseisen muurin yli pääsisi kiipeämään (varsinkaan kenenkään näkemättä) ja varsinkaan nostamaan koiraa muurin yli. Menin heti kotiin saavuttuamme hakemaan Maxia ja paha aavistus tuli jo ovella, kun koiran tumma hahmo ei ilmestynytkään ovelle, kun avasin sitä. Saatuani oven auki pelästyin toden teolla; koirankoppi makasi kyljellään maassa eikä Maxia löytynyt mistään.

Mies lähti heti ilmoittamaan asiasta poliisille. Poliisi otti asian yllättävän vakavasti, mutta oli silti sitä mieltä, että meidän pitäisi ensin kysellä ympäristön asukkailta, onko esimerkiksi joku lapsista koiran varastanut. Poliisi oli sitä mieltä, että kun he puuttuvat asiaan ja juttu menee mahdollisesti käräjäoikeuteen, on tämä melkoinen koettelemus kenties alaikäisten lasten perheelle. Poliisi epäili myös, että jo pelkästään uhkaus siitä, että asia ilmoitetaan poliisille saattaa saada tekijän palauttamaan koiran. Hän myös lupasi, että jos ei koiraa tällä keinoin löydy, tulevat poliisit tutkimaan epäiltyjen kodit sekä rikospaikan. Tällä välin meillä kotona itkettiin silmät päästä. Omat itsesyytökseni olivat valtavat. Alkoi tulla ilta ja yö ja meidän oli mentävä nukkumaan tietämättä, mitä Maxille oli tapahtunut. Vaikka halusinkin uskoa, että Max vielä löytyy, aloin jo valmistella lapsia myös sitä vaihtoehtoa varten, ettemme saisi koskaan tietää, mitä Maxille tapahtui.

Olin sattumalta juuri edellisenä iltana lukenut useammasta lapsesta, jotka ovat kadonneet ja joita ei ole vielä tänä päivänäkään löydetty. Mietin yön pimeinä tunteina taas kerran, miltä näistä äideistä mahtaa tuntua, kun itse olin niin valtavan huolissani jo koirankin vuoksi. Millaisiin sfääreihin itsesyytökset mahtavatkaan kohota tuollaisissa tapauksissa. Mietin, että mitä jos joku on varastanut Maxin kiusatakseen sitä; entä jos se on tällä hetkellä jossakin lapsilauman kidutettavana? Entä jos joku on varastanut sen myydäkseen sen eteenpäin välittämättä lainkaan millaiseen perheeseen se päätyy? Tai entä jos Max on nopeana juoksijana päässyt varkaalta karkuun ja harhailee nyt ties missä? Mietin jopa, sovimmeko ollenkaan koiranomistajiksi.

Huonosti nukutun yön jälkeen heräsimme aikaisin aamulla ja päätimme järjestää kunnon etsintäoperaation. Mies ja vanhin poika lähtivät kiertelemään asuinalueellamme ja kyselemään ihmisiltä, onko kukaan nähnyt tai kuullut mitään. He laittoivat tehokkaasti eteenpäin sanan siitä, että ellei koiraa löydy, poliisit tulevat tutkimaan varkautta, mutta jos se löytyy kunnossa, jätämme asian sikseen. Tässä kohtaa täytyy sanoa, kuinka yllätyin ja ilahduin asuinalueemme yhteisöllisyydestä. Yksi jos toinenkin tuli kertomaan havainnoistaan parvekkeemme alle. Minä ja pienemmät lapset kokosimme näitä tietoja kasaan kotoa käsin. Mies kävi tarkastamassa myös läheisen torin, jossa myydään koiria, sen varalta, että Max olisi siellä myytävänä. Tuttuun eläinlääkäriinkin oli tarkoitus ottaa yhteyttä siltä varalta, että joku toinen toisi Maxin sinne rokotettavaksi. Koko asuinalue käännettiin ympäri!

Illan tapahtumat alkoivat pian hahmottua palapelin lailla. Samalla selvisi, ettemme olleet ainoita, joilta oli viime aikoina varatettu koira samalla tavalla perheen poissa ollessa. Tarinassa on vieläkin aukkoja, mutta joku oli nähnyt huppupäisen mustiin pukeutuneen hahmon kiipeämässä muurille. Silminnäkijä oli pieni poika, joka ei uskaltanut tilanteessa huutaa tai muutenkaan estää varasta. Löysimme muurin ja läheisen rakenteilla olevan talon väliin tilkittyjä puunkappaleita, joita pitkin oli mitä ilmeisimmin kiivetty. Siitä miten Max on saatu muurin yli on kaksi teoriaa; toisen mukaan varkaita olisi ollut kaksi ja toinen olisi nostanut koiran muurin toisella puolella odottavalle apurille, toisen teorian mukaan nostamisessa olisi käytetty jonkinlaista vinssiä. Max on ilmeisesti laittanut hanttiin niin paljon kuin on kyennyt, missä rytäkässä koppikin on kaatunut.

Ratkaiseva vihje tuli pieneltä pojalta, joka tuli sen kertomaan parvekkeemme alle; hän oli nähnyt ”pienen koiran, jossa oli mustaa ja keltaista” kävelemässä kyseisenä iltana valkoisen pittbullin kanssa lähellä taloamme. Valkoisesta koirasta mainitsi myös eräs pikkutyttö. Tästä vihjeestä mies tajusi heti, kenestä on kysymys ja lähti tapaamaan kyseistä miestä, joka yllättäin ilmestyikin pian parvekkeemme alle kuultuaan jotakin kautta, että häntä epäillään koiramme varastamisesta ja käänsikin koko tarinan ihan toisinpäin. Tämä kyseinen mies kasvattaa ja myy koiria (ja huhujen mukaan myös varastaa niitä). Kyseinen kasvattaja kertoi, että tuntee alueen kaikki koiravarkaat ja tuo koiramme takaisin iltaan mennessä, kunhan kyselee kontakteiltaan, kuka koiran on vienyt. Puolen päivän jälkeen hän kertoi löytäneensä kaksi nuorta poikaa, jotka olivat varastaneet Maxin ja yrittäneet jopa myydä sen edelleen. Hän lupasi käydä hakemassa koiran takaisin.

Iltapäivällä kasvattaja ilmoitti löytäneensä koiran ja mies kävi vanhimman pojan kanssa hakemassa Maxin kotiin, mikä kuulostaa aika uskomattomalta tämän tapahtumavyyhden jälkeen. Poika kertoi, että kasvattajan käsissä näkyi verisiä puremajälkiä ja että Max oli purrut miestä vielä silloinkin, kun he menivät hakemaan Maxia kotiin. (Mikä on Maxille epätyypillistä käytöstä!) Max oli löytynyt piileskelemästä heinien alta ja oli tullut heti pojan luokse, kun poika oli sitä kutsunut. Epäilemme vahvasti, että tämän tarinan hyvis olikin oikeasti pahis, joka pelästyi kuullessaan, että olemme valmiita kutsumaan poliisit paikalle, ellei koiraa muuten löydy, ja keksi tästä syystä tarinan pojista, jotka varastivat koiran ja piilottelivat sitä jossakin. Varmoja emme tosin tästä ole. Sen sijaan siitä olen varma, että ratkaisevan vihjeen antaneelle pojalle haluan antaa jonkin kivan lahjan! Ilman vihjettä pittbullista, emme olisi tainneet päästä ikinä koiravarkaan jäljille riittävän nopeasti.

Max vaikutti seikkailunsa jäljiltä laihtuneelta ja erittäin janoiselta. Harmittaa todella, kun se alkoi juuri rotevoitua hyvän ravinnon ansiosta! Huomasin, että sillä on tainnut olla myös ripulia. Raukka taisi pelästyä tapahtumia! Tästä huolimatta se jaksoi heiluttaa innokkaasti häntäänsä, kun näki meidät! Loppu hyvin, kaikki hyvin!

 

 

6

Taginen lumoissa

Löysin Saharan reissulta kotiintuomisiksi kivan taginen – kojusta, jonka kuva vilahti blogissa jo aikaisemminkin. Olen sellaisen ostamisesta haaveillut jo pitkään. Suomessa taginet ovat vain usein valitettavan kalliita ja kun en ollut ihan varma, osaanko sellaista käyttää, en rohjennut ostaa. Mies toi kerran Algeriasta yhden taginen Suomeen, mutta se oli valitettavasti vain tarjoiluun tarkoitettu tagine. Tosin tykkäsin siitä tosi paljon keittiön koristeena. Olen ollut yllättynyt, että täällä Algeriassa en ole nähnyt kenenkään käyttävän taginea ruuanvalmistuksessa; ehkä joillakin toisilla alueilla tai toisissa perheissä sitä käytetään enemmän? Ja ehkä tagine on enemmän marokkolaisten kuin algerialaisten suosiossa? Sanalla tagine voidaan muuten viitata sekä suippokantiseen pataan että kyseisellä padalla valmistettuun ruokaan.

Tämä Saharasta löytämämme tagine kestää ruuanvalmistusta. Saimme myyjältä ohjeeksi ennen käyttöä laittaa taginen pohjalle hieman vettä, minkä jälkeen tagine laitetaan uuniin. En ole ihan varma, oliko tällä tavoin tarkoituksena puhdistaa tagine vai tehdä siitä kestävämpi? Jokatapauksessa taginea oli pakko päästä kokeilemaan jo kotiin palaamista seuraavana päivänä.

Ensimmäiseksi kokeilin pienin muunnoksin broileritaginen ohjetta, jonka löysin täältä.

Tagineen tarvitaan:

1 kg broilerin rinta- ja/tai koipipaloja

2 suurta sipulia

2 valkosipulinkynttä

1 paprika

1 pieni kesäkurpitsa

1 rkl öljyä

2-3 tl mineraalisuolaa

1/2 tl mustapippuria

1 tl jauhettua kanelia

1 tl paprikajauhetta

1/2 tl kurkumaa

1/2 tl jauhettua juustokuminaa eli jeeraa

2-3 dl vettä

1 limetin mehu

100 g vihreitä oliiveja hienonnettua

tuoretta persiljaa ja korianteria

Valmistusohje:

1. Puhdista broilerinpalat.

2. Kuori ja lohko sipulit.

3. Kuori ja hienonna valkosipulinkynnet.

4. Halkaise paprika ja poista siitä kanta sekä siemenet. Paloittele paprikanpuolikkaat.

5. Paloittele kesäkurpitsa.

6. Kuumenna öljy padassa ja ruskista broilerinpalat joka puolelta kauniin värisiksi.

7. Lisää mineraalisuola, mustapippuri ja kaikki muutkin jauhetut mausteet ja kaikki paloitellut kasvikset, vesi sekä limetinmehu.

8. Pane kansi päälle ja hauduta ruokaa noin 45 minuuttia liedellä tai uunissa hieman pitempään, kunnes broilerinpalat ovat täysin kypsiä. Sekoita muutaman kerran kypsymisen aikana ja lisää vettä tarvittaessa.

9. Höystä valmis ruoka oliiveilla sekä persiljalla ja korianterilla ja tarjoa couscousin kanssa.

Tästä tuli ihan mielettömän hyvää! Jotenkin tagine keitti kasvikset ihanan pehmeiksi ja maukkaiksi. Meillä tätä syötiin leivän kera. Niin ja broilerin tilalla käytin kalkkunaa, johon olen täällä ihastunut. En yhtään tiedä, käytetäänkö kalkkunaa perinteisesti taginessa, mutta meille ainakin maistui. Syön nykyään paljon mieluummin kalkkunaa kuin kanaa, vaikken ole Suomessa tainnut koskaan kokata kalkkunanlihasta. Hyvän maun lisäksi kalkkunanliha on terveellistä!

Taginea on meillä syöty tällä viikolla useaan otteesen ja kun sain hieman ideaa siitä, miten taginella valmistetaan ruokaa, aloin tehdä taginea ilman ohjeita sen mukaan mitä kaapeista löytyi; ainakin siis runsaasti kasviksia. Taginen voi muuten valmistaa myös tavallisessa kattilassa, mutta mielestäni tämä oikea suippokantinen tagine-pata tuo ruokaan ihan omanlaisensa maun.

Bon Appetit!

3

Kestävä kehitys – onko sitä Algeriassa? #Reilutblogit

Sain Petralta Ulkosuomalaisen äidin merkintöjä -blogista mieleisen haasteen pohtia perheemme kulutustottumuksia sekä kestävää kehitystä Algeriassa. Haaste on lähtöisin matkablogeista, joiden tavoitteena on kiinnittää huomiota reiluun toimintaan maailmalla liikkuessa; on tärkeää miettiä omien valintojen vaikutusta paikallisten ihmisten, ympäristön ja eläinten kannalta! Pidän sekä kestävää että eettistä toimintaa erittäin tärkeinä arvoina.

1. Kerro minkälainen rooli kestävällä ja eettisellä toiminnalla on sinun elämässäsi. Katan Edustusrouvan päiväkirja -blogissaan tähän samaiseen haasteeseen liittyvässä kirjoituksessaan mainitsema opetus ”kohtele muita niinkuin toivoisit, että sinua kohdellaan”, on myös meillä kasvatuksessa keskeinen ohjenuora; yritän opettaa lapset kohtelemaan hyvin sekä muita ihmisiä että eläimiä. Itse asiassa islamista löytyy samantapainen opetus, jonka mukaan toiselle tulee toivoa samaa, mitä toivoo itselleen. Tämä taitaa olla aika yleismaailmallinen opetus, joka saattaa ensikuulemalta kuulostaa itsestäänselvyydeltä, mutta onkin lopulta aika vaikea asia omaksua. Olen yrittänyt esimerkiksi opettaa lapset ajoittain luopumaan omista leluistaan, joilla ei enää kovin aktiivisesti leikitä, ja lahjoittamaan ne jollekin toiselle lapselle, jolla ei välttämättä ole leluja juuri ollenkaan.

Lapsille on myös opetettu, että meille ei osteta kaikkia mahdollisia leluja, joita markkinamiehet keksivät markkinoille syytää. Meillä on toki leluja, mutta olen pyrkinyt pitämään niiden määrän kuitenkin melko rajallisena; laatu on valttia myös leluhankinnoissa, mutta toisaalta olen ostanut esimerkiksi tytölle petsejä, vaikka monet pitävätkin niitä krääsänä, koska petsit ovat niitä harvoja leluja, joilla tyttö vielä leikkii.

Yritän itse auttaa, jos näen ympärilläni apua tarvitsevia ja olen ollut ilahtunut siitä, että minulta on tultu tarvittaessa pyytämään apua myös täällä; jotenkin tämä on luonut itselleni sellaista tunnetta, ettei minua pidetä täällä vain avuttomana ulkomaalaisena, joka tekee vanhimman pojan sanoin algerialaiset hulluiksi sekoittaessaan puheessaan kirjakieltä ja paikallista murretta, vaan myös aktiivisena toimijana, jolla on mahdollisuus auttaa. Tunnen olevani niin kovin etuoikeutettu saadessani tutustua tähän kauniiseen maahan erinomaisista olosuhteista käsin ja haluaisin mielelläni antaa jotakin myös takaisinpäin. Mutta valitettavasti huomaan, että hyvistä aikomuksistani ja suunnitelmistani huolimatta auttamisyritykseni ovat tähän mennessä olleet lähinnä vain pieniä arjen tekoja. Olen esimerkiksi suunnitellut osallistuvani täällä koulutustani vastaavaan hyväntekeväisyystyöhön, mutta toistaiseksi tämä oman perheen ja opintojen/työn hoitaminen on vienyt kaiken aikani.

Ihailen paikallisten tapaa tehdä hyväntekeväisyyttä; tuntuu, että se on täällä monelle kovin itsestäänselvää eikä siitä tehdä suurta numeroa. Tosin täällä ei ole samanlaista sosiaaliturvaa kuin Suomessa, mistä johtuen toisten auttaminen on usein välttämätöntä ihan käytännön syistä. Hyvä esimerkki löytyy ensimmäiseltä matkaltani Algeriaan, jolloin huomasin, että miehen isällä kävi usein vieraita, jotka söivät isän kanssa perheen olohuoneessa. Kerran kysyin mieheltä, keitä nämä miehet ovat ja hän sanoi vaivihkaa, että he ovat alueen köyhiä, joita isä kutsuu säännöllisesti heille syömään. Minuun teki melkoisen vaikutuksen se, kuinka näitä ihmisiä kohdeltiin perheen kunnioitettuina vieraina, joille tarjoiltiin usean ruokalajin aterioita perheen kauniissa olohuoneessa, jota perhekin käytti vain erikoistilaisuuksissa – eikä tästä kaikesta tehty minkäänlaista numeroa. Jopa moskeijoita rakennetaan täällä lahjoitusvaroin.

Pyrin täällä ollessani suosimaan mahdollisuuksien mukaan algerialaisia tuotteita tuontituotteiden sijaan ja olenkin ilokseni huomannut, että monet algerialaiset tuotteet ovat yllättävän laadukkaita. Pyrin myös suosimaan paikallisia käsityöläisiä; esimerkiksi lasten sängyt, minun kirjoituspöytäni ja seinään rakennetun vaatekaapin ovet on tehnyt paikallinen puuseppä.

Myös kestävän kehityksen osalta yritykseni jäävät vaatimattomiin arjen valintoihin. Olen esimerkiksi käyttänyt kaikilla neljällä lapsellamme kestovaippoja. Täällä kommentit kestovaippoja kohtaan ovat vaihdelleet kummastuksesta ihailuun. Minulle on sanottu, että täältä kyllä saa kertakäyttöisiä vaippoja. (Tiedän!) Toisaalta anoppini ihasteli, miten pehmeitä lapsemme vaipat ovat, mitä en ihmettele, koska hän on varmaankin käyttänyt lapsillaan harsovaippoja ja vieläpä pessyt ne käsin. Mieheni kertoessa, että käytän kestovaippoja osittain ympäristösyistä, olen saanut osakseni lähinnä hämmentyneitä naurahduksia. Taloudelliset syyt kestovaippojen käyttöön ymmärretään täällä paljon paremmin.

Meillä myös suositaan kierrätystä. Suomessa käydessäni koluan kirpputorit, joista etsin lapsille vaatteita, leluja ja kirjoja. Jos ostan vaatteita ja leluja uusina, pyrin pääosin kiinnittämään huomiota niiden laadukkuuteen; ostan mieluummin vähemmän laadukasta kuin paljon huonolaatuista. Joskus olen sortunut ostamaan täällä Algeriassa ilmeisesti Kiinasta tuotuja kauniilta näyttäviä ja edullisia lastenvaatteita, jotka ovat menneet pilalle pesussa tai parissa. Monet Suomesta tuodut lastenvaatteet ovat täällä kiertäneet jo kymmenisen vuotta lapselta toiselle ja näyttävät vielä hyviltä. Suuri osa lastemme pieneksi jääneistä hyväkuntoisista vaatteista onkin kierrätetty vuosikausia miehen sukulaisten lapsille. Meillä ei myöskään käytetä talouspaperia, satunnaisia rullia lukuunottamatta, vaan käytän mikrokuituliinoja, joita vaihdan päivittäin ja pesen muun pyykin seassa. Myöskään ruokaa ei meillä mene roskiin juuri ollenkaan.

Mutta sitten tullaankin perheemme kulutustottumuksiin, jotka eivät ole kestävän kehityksen kannalta niin kovin kestäviä – nimittäin lentomatkailuun ja autoiluun. Lennämme yleensä useamman kerran vuodessa ja meillä on oma auto, joka on suuressa osassa Algeriaa lähestulkoon välttämätön. Itseasiassa täytyy myöntää, että meillä oli auto myös Helsingissä. Vaikka olenkin sitä mieltä, että siellä on erinomainen joukkoliikenne, auton omistaminen helpotti kyllä elämää useamman lapsen kanssa. Pojan jalkapalloharrastus vaati myös kuljettamista ympäri Suomen, joten sikälikin auto oli tarpeen.

Olin melkein kirjoittamassa, ettei Algeriassa kierrätetä eikä muutenkaan kiinnitetä huomiota ympäristöasioihin, mutta tämä olisi ollut vain osa totuutta. Katujen varsille heitetyt roskapussit joillakin asuinalueilla ja kaatopaikat siellä täällä sekä ostosten pakkaaminen useaan muovipussiin luovat ehkä sellaisen kuvan, mutta Saharan matkalla näin tien varrella monia pisteitä, joissa kierrätetään esimerkiksi muovia ja metallia. Muistin myös, että meilläkin kävi kotona romunkerääjä, joka osti meiltä rakentamisen jäljiltä jäänyttä kierrätettäväksi kelpaavaa romua. Limsa on täällä edullisempaa lasi- kuin muovipullossa ja kun ostaa limsaa lasipullossa täytyy samalla joko palauttaa tyhjä lasipullo tai maksaa panttimaksu.

Tuotteiden korjaaminen on täällä usein selkeästi edullisempaa kuin uuden tuotteen ostaminen. Suomessa tuotteiden korjaaminen on usein valitettavasti niin kallista, että houkutus ostaa uusi tuote rikkoutuneen tilalle on suuri. Täällä esimerkiksi goretex-saappaani vetoketju korjattiin edullisesti, minkä jälkeen käytin niitä vielä monta vuotta. Suomessa suutari pyysi korjaamisesta niin suurta summaa, että olisin joutunut heittämään muutoin hyvät kengät roskiin.

Vaikka Suomessa ollaan keskimäärin paljon tiedostavampia ympäristöasioissa kuin Algeriassa, on totuus tästä huolimatta se, että suomalaisten jättämä ekologinen jalanjälki on paljon suurempi kuin algerialaisten; vuonna 2006 Suomen ekologinen jalanjälki oli maailman kolmanneksi suurin ja tilastokeskuksen sivuilla julkaistun raportin mukaan vauras Suomi kuluttaa huoletta luonnonvaroja. Algerialaisten ehkä suurin ekoteko onkin se, että he tulevat keskimäärin toimeen paljon vähemmällä kuin suomalaiset.

Eläinten julmaa kohtelua täällä näkee valitettavan usein, mutta taas toisaalta eläinten tehokasvatus ei taida vielä olla ihan niin yleistä kuin Suomessa. Asiat eivät siis ole ihan niin mustavalkoisia kuin ensin voisi olettaa.

2. Kerro jokin mukava kokemus, mikä sinulla on kestävästä matkailusta.

Algeria ei ole massaturistimaa – sanoisin, ettei se ole turistimaa juuri ollenkaan, vaikkakin esimerkiksi jotkin alueet Saharassa ovat pienen matkailijajoukon suosiossa. Algeria toivottaa kyllä matkailijat tervetulleeksi, mutta sen omilla ehdoilla. Täällä ei juurikaan aktiivisesti mainosteta maan upeita luonnonnähtävyyksiä, vaan ne täytyy kaivaa itse esille. Usein internetistäkään ei ole juuri apua, vaan tieto kulkee suusta-suuhun. Lähtiessämme Biskraan mies kysyi neuvoa ystäviltään, koska ei ollut itsekään aikaisemmin alueella käynyt.

Jotkut ovat sitä mieltä, ettei Algeria edes halua tulla varsinaiseksi turistimaaksi turismin aiheuttamien lieveilmiöiden vuoksi. Jotkut taas ovat sitä mieltä, ettei periaatteessa rikas kaasuntuottajamaa tarvitse välttämättä turismista tulevia tuloja, eikä siksi ole juurikaan panostanut turismiin – toisin kuin esimerkiksi huomattavasti köyhempi naapurimaa Tunisia. Toisaalta monen asian pitäisi täällä muuttua, jotta maasta voisi sen niin halutessa tulla turistimaa.

Pidän siitä, että täällä saa kokea aitoa algerialaista tunnelmaa keskellä paikallista väestöä eikä keskellä jotakin lähes illuusiomaista vain turisteille rakennettua turistirysää. Algerian Sahara teki minuun lähtemättömän vaikutuksen, samoin aivan toisenlainen rannikkokaupunki Tipasa roomalaisen kaupungin raunioineen. Biskrassa tutustuimme paikalliseen matontekijään sekä tuimme paikallisia palveluja. Tipasassa roomalaisen kaupungin raunioille pyydetty lähes nimellinen pääsymaksu osoitti viimeistään, että siellä ei ollut tavoitteena tahkota rahaa, vaikka rauniot olivat niin upeat, että moni kohde, jonne olemme muissa maissa maksaneet suuriakin pääsymaksuja, kalpeni kyllä niiden rinnalla.

3. Haasta mukaan vähintään 3 muuta blogia. Sinun ei tarvitse olla matkabloggaaja tätä varten, vaan voit kirjoittaa myös muista kestävään kehitykseen liittyvistä asioista. Haastan mukaan Emman My Exploration -blogista, Sofian Elämää Kurdustanissa -blogista sekä Meriannen Meriannen mielessä -blogista.

7

Saharan hiekkaa osa 3: kotimatka & Tolga

Lähdimme Biskrasta ajamaan kotiinpäin jo aamulla, koska halusimme vierailla vielä läheisessä Tolgan kaupungissa, joka on kuuluisa palmuviljelmistään ja erittäin vanhasta moskeijastaan, jossa käsittääkseni opetetaan lapsille Koraania vielä nykyäänkin. Matkan varrelta löysimme houkuttelevan kojun, jossa myytiin kaikenlaisia astioita ja matkamuistoja. Hinnatkin olivat mielestäni oikein kohtuulliset, joten tuolta lähti mukaan paketillinen kotiinviemisiä.

Tämän kuvan vanhin poika otti isääni varten. Isäni, ja nykyään myös veljeni, tekee lapsille puusta hienoja aseita, joilla voi ampua puisia ammuksia. Kun vanhin poika toi lapsena aseensa Helsinkiin, olisivat kaverit halunneet heti samanlaisen. Kun näin tämän leikkiaseen roikkumassa kaupan seinällä, halusin näyttää sen isälleni. Kyllä täälläkin osataan! Tässä aseessa on käytetty hienosti aseenpiippuina metalliputkia. Täällä tosin uskoisin, että ase on tarkoitettu koristeeksi – ei lasten leikkeihin.

Ostosten jälkeen matka jatkui kohti Tolgaa, jossa vierailimme ensimmäiseksi vanhan moskeijan alueella. Emme käyneet moskeijassa sisällä, koska siellä rukoiltiin juuri, mutta moskeijan rauhallista tunnelmaa huokuva piha-aluekin oli näkemisen arvoinen.

DSC05071

DSC05072

DSC05073

DSC05074

DSC05075

DSC05076  DSC05078

Seuraavaksi tutustuimme Tolgan taatelipalmuviljelmiin. Alue on erityisen tunnettu erinomaisista taateleistaan ja täällä niitä on viljelty pitkään. Viljelmillä oli tosi kaunista ja jälleen sellainen rauhallinen tunnelma. On aika jännää, että Suomessa monet turistit arvostavat nimenomaan Suomen rauhallisia metsä- ja järvialueita eikä Algeriasta välttämättä pääkaupungista käsin katsottuna uskoisi löytyvän vastaavia rauhan tyyssijoja, mutta tämän matkan aikana löysimme niitä kyllä useampiakin. Algeriastahan suurin osa on Saharan peitossa ja noin 90% väestöstä elää maan kapeahkolla rannikkoalueella Pohjois-Algeriassa ja vielä näistäkin asukkaista suuri osaa elää pääkaupungissa ja sen lähialueilla. Vuonna 2013 Algeriassa arvioitiin asuvan yli 38 000 000 asukasta eli pääkaupungissa on vaikea löytää rauhallista paikkaa. Oma asuinalueemme on onneksi erittäin rauhallinen ja pidänkin täällä siitä, että voimme asua rauhassa maaseudun keskellä, mutta kuitenkin niin lähellä pääkaupunkia, että voimme käydä siellä lähestulkoon milloin vain haluamme.

DSC05085

DSC05087

Mies kävi poikien kanssa kysymässä viljelmällä työskenneeltä vanhukselta, voisiko sieltä ostaa suoraan taateleita. Taatelit oli jo ehditty kerätä ja toimittaa myytäviksi, mutta ostimme niitä myöhemmin läheisestä kaupasta välipalaksi, kotiinviemisiksi ja tuliaisiksi. Taatelit olivat tosi herkullisia!

DSC05088

Tuntuu jotenkin uskomattomalta, että nämä palmut ovat kasvaneet täällä ties kuinka kauan tarjoten ihmisille ravintoa.

 

DSC05089

DSC05091

DSC05092

Palmuja kastellaan tällaisia kanavia pitkin. Tyttö ihmetteli, kuinka pitkiä kanavat ovat.

DSC05093

DSC05094

DSC05099

Vanhin poika halusi kokeilla taatelipalmuun kiipeämistä ja mitä isot edeltä sitä pienet perästä…

DSC05100

DSC05117

Jaksoimme vielä paluumatkallakin ihastella Saharan karun kaunista luontoa. Matkan varrella ihmetystä herättivät esimerkiksi vuoren reunalle rakennetut pienet, vanhat asunnot, joita näimme muistaakseni Boucharan kaupungissa, tien varrella näkemämme kamelit sekä vuohi- ja lammaslaumat ja aavikolla ratsastavat ihmiset. Ratsastustyyli on muuten ihan erilainen kuin Euroopassa; sellainen aika mahtipontinen ja ratsastajat olivatkin upea näky. Hämmästelimme myös suurta määrää autoja, jotka kuljettivat kasviksia myytäviksi muualle Algeriaan. Tuntui ensin hieman hämmästyttävältä, että täällä hiekan keskellä kasvatetaan esimerkiksi tomaatteja. Kävimme matkan varrella syömässä eräällä pienellä paikkakunnalla ja ruoka oli jälleen erittäin herkullista; pieneksi pilkottua lihaa (ilmeisesti lammasta ja kalkkunaa) sekä maksaa ranskalaisten, salaatin ja leivän kera tarjoiltuna isolta lautaselta. Huomasin jälleen miettiväni, millaista täällä olisi asua ja elää – varsinkin lasten kanssa. Uskon, että viihtyisin Biskrassa, mutta entäpä täällä, jossa ympärillä on hiekkaa silmän kantamattomiin. Lasten kanssa puhuimme muunmuassa siitä, kuinka monimuotoinen Algerian luonto oikein onkaan; näimme yhden vuorokauden aikana useampia erilaisia kasvillisuusalueita ja säätiloja. Vaikka tämä oli ensi sijassa lomamatka, uskoisin, että matka oli sekä lapsille että minulle myös aikamoinen oppitunti Algeriasta – vieläpä erittäin mielenkiintoinen oppitunti!

Kun tulimme kotiin, Max oli niin innoissaan heiluttamassa häntäänsä, että koko koira tuntui heiluvan. Tämä on niitä koiranomistamisen parhaita puolia; iloiset kotiinpaluut! Naapuri onneksi lupautui empimättä hoitamaan koiraa reissumme ajaksi.