2

Maxin eläinlääkärikäynti sekä muutamia ajatuksia koiranhoidosta Algeriassa

Koiran nimeksi valikoitui useammasta vaihtoehdosta vanhimman pojan ehdottama lyhyt ja ytimekäs Max. Koira on siis poika ja saksanpaimenkoira-risteytys eli siinä on reippaasti saksanpaimenkoiran verta, mutta myös jotakin muuta rotua, jota emme tiedä. Yleensä olen hyvä arvaamaan sekarotuisten koirien rodut, mutta tässä tapauksessa en kyllä osaa yhtään arvata, minkä muun rodun verta tässä mahtaa virrata. Veikkaisin, että ehkä jonkin saksanpaimenkoiraa siromman koiran geenejä saattaa koirassa olla.

Algeriassa suositaan yleisesti ”pelottavan koiran” -maineessa olevia rotuja, kuten pittbulleja ja dobermanneja; yleensä tuntuu olevan niin, että mitä aggressiivisemman oloinen koira, sen parempi. Vääriin käsiin joutuessaan nämä ovatkin sitten tosi vaarallisia koiria ja Algeriassa valitettavasti näitä ”vääriä käsiä” löytyy paljon. Olen törmännyt sellaiseenkin myynti-ilmoitukseen, jossa jo pientä koiranpentua kuvailtiin aggressiiviseksi.

Myös saksanpaimenkoira on täällä tosi suosittu, samoin tälläiset risteytykset, kuten Max. Pittbullit on täällä lailla kielletty, mutta niitä tuodaan pentuina esimerkiksi Tunisiasta, eivätkä tulliviranomaiset aina tunnista pentuja pittbulleiksi. Ihan avoimesti niitä kyllä myydään täällä, että en tiedä, kuinka hyvin tuotakaan lakia käytännössä valvotaan. Olen ollut tosi yllättynyt siitä, että täältä löytyy myös huskyja. Saatavilla ei ole tosiaankaan samanlaista valikoimaa koirarotuja kuin Suomessa, mutta yllättäen huskyja löytyy. Jotenkin tuollaisen alkujaan arktisen rodun löytyminen täältä tuntuu hieman yllättävältä. Husky on nimittäin ulkonäöltään mielestäni kaunein koirarotu, muttei ehkä välttämättä luonteeltaan ja käyttötarkoitukseltaan se meille tällä hetkellä sopivin rotu. Huskyssa vain on jotakin susimaisen kaunista!

Luonteen perusteella olisin valinnut meille ehkä lassien tai bordercollien, jos sellaisia olisi löytynyt, mutta jollakin lailla saksanpaimenkoirassa yhdistyvät näiden rotujen parhaat puolet; hieman susimainen ulkonäkö ja miellyttämishaluinen luonne. Olen nimittäin jo nyt huomannut, mitä sanalla PALVELUSkoira tarkoitetaan ja samalla olen jo huomannut, millaisen haasteen edessä olenkaan ollut lapsena/nuorena yrittäessäni kasvattaa metsästyskoirasta seurakoiraa. Lapsena nimittäin kinusin vanhemmiltani pitkään koiraa ja lopulta isäni suostui, mutta sillä ehdolla, että ottaisimme metsästyskoiran. Lopulta meille tuli harmaa norjanhirvikoira, ja vaikka se tuolloin tuntui ”maailman parhaalta koiralta”, huomaan jo nyt, että sen kouluttaminen oli huomattavasti haasteellisempaa, kuin koiran, joka on jalostettu palvelemaan ihmistä. Kyseinen koira oli tosi kiltti ja tottelevainenkin, mutta kyllä sen kouluttaminen näin jälkeenpäin ajateltuna vaati valtavan paljon toistoa ja kärsivällisyyttä. Maxin koko olemus ja erityisesti katse kertoo, että se on innokas tekemään niinkuin käsketään ja ilme on jotenkin sellainen kysyvä; ”mitä seuraavaksi tehdään?”-katse.

Hyvän eläinlääkärin löytäminen saattaa joillakin alueilla olla Algeriassa vaikeaa. Miehen kotitalon naapurissa on iät ja ajat toiminut eläinlääkärin vastaanotto, jota päätimme kokeilla. Koiraharrastus (jos nyt voidaan ihan koiraharrastuksesta edes puhua) tuntuu täällä olevan pääasiassa miesten juttu, joten olen suosiolla jättänyt koiranhoidolliset kodin ulkopuoliset asiat vanhimman pojan ja miehen hoidettaviksi, vaikka minulla onkin selkeästi perheessämme eniten koiranhoitokokemusta. Kotona ja omassa puutarhassamme voin rauhassa opettaa koiraa, mutta tällä alueella en ole koskaan nähnyt naista esimerkiksi ulkoiluttamassa koiraa. Täällä on erittäin vahvana vielä käsitys, että koiran voi ottaa vain hyötykäyttöön, ei pelkäksi lemmikiksi. Meillekin moni on jo ehtinyt sanoa, että kodissanne tarvitaan kyllä koira, mutta tällä he ovat tarkoittaneet nimenomaan sitä, että koira tarvitaan vahtimaan kotiamme. Pääkaupungissa olen nähnyt jonkinverran ihan puhtaita seurakoiriakin.

Eläinlääkäri vaikutti pojan kertoman perusteella oikein asialliselta ja oli jopa kuvaillut koiraa aikalailla samalla tavalla kuin minäkin; eli muunmuassa, että koira on tosi vilkas, lähes puhdasrotuinen saksanpaimenkoira ja hieman liian laiha, mutta muutoin oikein hyvässä kunnossa. Eläinlääkäri hieman epäili, ettei emolla ole riittänyt tarpeeksi maitoa tälle pennulle. Meille koira tuli perheestä, jossa sitä ei voitu pitää, mutten sen tarkemmin tiedä sen varhaisvaiheista. Lääkäri oli antanut vielä hyviä ruokinta- ja hoito-ohjeita sekä tietysti rokotteet.

Aika koiramainen postaus tällä kertaa :).

4

Uusi vauva!

Pitää heti, ennenkuin äitini tipahtaa tuolilta siellä ruudun toisella puolella, selventää, että ei -ei meille ole tulossa viidettä lasta 🙂 . Tämä uusi ”vauva” on hieman karvaisempaa lajia. Meille nimittäin kotiutui monen mutkan kautta pieni koiranpentu. Uskalsimme sen ottaa, kun olemme päättäneet olla täällä nyt pidempään. En vieläkään uskalla sanoa, että jäisimme pysyvästi ja tulemme kuitenkin säännöllisesti käymään Suomessa, mutta kuitenkin nyt sen verran pysyvästi, että pystymme koirasta huolehtimaan, kun vielä löysimme sille valmiiksi hoitopaikan mahdollisten Suomen reissujen ja lomamatkojen ajaksi. Juttelin koiranhankinnasta etukäteen myös naapurimme kanssa ja hän oli sitä mieltä, että täällä tarvitaan koira ja uskoisinpa, että selkeän eläinrakkaana ihmisenä olisi myös valmis koiraa tarvittaessa hoitamaan. Lisäksi selvittelin alustavasti, mitä vaaditaan koiran tuomiseksi Suomeen, jos sellainen tilanne tulisikin eteen. Lapset ovat aivan innoissaan, mutta olen kyllä varautunut siihen, että ensi-innon laannuttua päävastuu koirasta jää minulle. Tyttöhän on haaveillut omasta koirasta jo kauan, mutta koiran ottaminen pienehköön neliöömme ja minipihallemme Helsingissä ei ole tuntunut oikealta ratkaisulta. Olin hieman huolissani, miten 2.5-vuotias käsittelee koiraa, mutta muutoinkin aikamoisen lempeänä poikana osasi heti suhtautua nätisti koiraankin. Toki olen koko ajan varuillani, ettei kumpikaan innostu liikaa. Itse haaveilen, että koiran hieman kasvaessa alkaisin harrastaa koiran kanssa tottelevaisuuskoulutusta – tosin ihan vain omaksi ilokseni – kilpailemaan en täällä koiran kanssa ole lähtemässä. Koira vaikuttaa tosi vilkkaalta, ihmisrakkaalta ja innokkaalta, joten uskoisin, että tästä saadaan vielä hyvä kaveri!

2

Turvareppu & eskarireppu

Kerroin viime vuoden elokuussa Velmukirpparilta löytämästäni turvarepusta ja ajattelin nyt kertoa käyttökokemuksia repusta, kun se pääsi tänne matkatessamme oikein tositoimiin. Vauvalle ja pienelle taaperolle suosittelen edelleenkin Manduca-kantoreppua lentomatkoille, varsinkin jos matkan aikana täytyy vaihtaa konetta. 2,5-vuotias vain alkoi olemaan jo melko painava kannettava ja Algerian lentokentällä lentokenttävirkailija jo huomauttikin, että lapsi on iso kannettavaksi. Poika on kuitenkin niin vilkas, etten uskaltanut antaa hänen kävellä itse – varsinkin kun samaan aikaan piti vahtia isoveljeä ja matkalaukkuja ja selviytyä turvatarkastuksista ja vaihtaa lähtöterminaalia ja… ja… Charles de Gaullen -lentokenttä on kyllä sellainen paikka, jossa en haluaisi lastani hävittää!

Lähtöaamuna poika puki repun päälleen selkeän ylpeänä. Reppuun tuli sisälle pienet kevyet eväät ja Franklin -minikirja, joka sopi mielestäni tosi kivasti kilpikonna-aiheiseen turvareppuun ja on näppärän kokoinen mukaan otettavaksi. Kirjan kuvia katselemalla aika kului lennon aikana mukavasti – tosin ensimmäisen lennon molemmat pojat nukkuivat lähes kokonaan – aikainen lähtö teki tehtävänsä ja minä sain nauttia rauhassa ihanan tasaisesta lennosta auringonpaisteessa Finnairin siivillä.

Reppu oli todella tarpeen, kun saavuimme Ranskaan. Lento saapui myöhässä ja meille jäi vain reilu 20 minuuttia aikaa vaihtaa lähtöterminaalia. Kaikenlisäksi vieläpä lennon lähtöporttia oli vaihdettu. Kenttä on minulle onneksi tuttu, mutta silti pidän jo tunnin vaihtoaikaa lasten kanssa kyseisellä kentällä tiukkana vaihtona. Eksymiseen ei nyt olisi ollut todellakaan aikaa ja jouduimme tosiaankin ottamaan ihan juoksuaskelia, mitä helpotti kovasti se, että uskalsin antaa myös ketterän 2,5-vuotiaan juosta, koska hänen repussaan oli ”talutushihna”, josta pystyin pitämään kiinni. Turvatarkastuksissa tuntui, kuinka aika juoksi eteenpäin nopeammin kuin jonot kulkivat ja olin melko varma, että myöhästymme. Meillä oli vielä useampia elektronisia laitteita mukana, jotka piti aina kaivaa laukuista esille turvatarkastuksissa ja taas pakata laukkuihin uudelleen. En tiedä, miten äitini kanssa matkustaessamme emme joutuneet ollenkaan turvatarkastukseen Ranskassa Suomesta Algeriaan päin matkustaessamme?

Kun vihdoin saavuimme lähtöportille, minä todella hengästyneenä ja peläten, että kone ehti lähteä, lentokenttävirkailija totesi vain seuruettamme katsoen: ”Oola-laa, lentonne saapui tosi myöhässä, mutta olette juosseet tosi kovaa.” Charles de Gaullen -kentällä terminaalia vaihtaneet tietävät, millaiset välimatkat siellä on. Ehdimme kuin ehdimmekin koneeseen, jossa hengityksen pikkuhiljaa tasaantuessa, kaivoimme esiin Franklinin polkupyörästä kertovan kirjan ja pientä naposteltavaa lapsille. Tämän kokemuksen perusteella voin suositella lämpimästi LittleLife -turvareppua taaperolle, joka jo kävelee itse reippaasti, muttei aina välttämättä aikuisen haluamaan suuntaan tai jolla on taipumuksena lähteä karkuun. Repussa on tukevat ja pehmeät olkaimet sekä edessä solki, jota ainakaan meidän 2,5-vuotiaamme ei osaa itse avata. Reppuun mahtuu kivasti pientä purtavaa, minikirjoja tai vaikkapa vaihtovaippa. Kovin paljoahan näin pieni ei voi vielä kantaakaan, joten repun koko on mielestäni juuri sopiva.

Lentomatkaa on leikitty kovasti vielä kotonakin; 2,5-vuotias sai papalta lahjaksi Brion lentokentän, jonka voi liittää Brion junarataan. Lentokentällä on lennonvalvontatorni ja juna, joka kuljettaa matkustajia. Meillä on kovasti tykätty Brion puisesta junaradasta ja siihen on mukava saada lisäosia! Tämä oli kyllä huippuostos! Kiitokset vielä papalle Suomeen!

 

5-vuotias aloitti yksityisen esikoulun Algeriassa. Täällä ei esiopetuksen ja päivähoidon järjestämistä valvota ollenkaan niin tiukasti kuin Suomessa eikä esimerkiksi varsinaisia lastentarhanopettajia kouluteta maassa lainkaan. Pääkaupungissa on joitakin laadukkaan oloisia päiväkoteja, esimerkiksi Montessori-päiväkoti, jonne olisin ehkä halunnut lapseni laittaa, jos vain matka olisi lyhyempi. Meiltä on tosin pääkaupunkiin matkaa vain noin 30 kilometriä, mutta jos sattuu olemaan ruuhkaa, matka saattaa kestää tunninkin. Esikoulu on täällä selkeästi enemmän kytköksissä kouluun kuin päiväkotiin – päinvastoin kuin yleensä Suomessa. Lähikoulussamme ei kuitenkaan ole esiopetusluokkaa, joten jouduimme miettimään muita vaihtoehtoja. Täällä on avattu monia päiväkoteja, esikouluja ja koululaisten tukiopetusta tarjoavia tiloja villojen alakertaan. Epäilen, ettei kyseisillä toimipaikoilla ole virallisia toimintalupia, mutta taas toisaalta kyllä ihailen algerialaisten yritteliäisyyttä. Tämä löytämämme esikoulu on juuri tällainen villan alakerrassa toimiva esikoulu, joka sijaitsee vain parin minuutin kävelymatkan päässä kotoamme. Paikka vaikutti asialliselta, joten päätimme kokeilla.

5-vuotias on aika ujo vieraassa seurassa, mutta nyt on alkanut kaivata selkeästi omia kavereita ja ”omaa tekemistä”, joten hän lähti reippaana esikouluun. Esikoulureppuun olimme saaneet ohjeeksi pakata muun muassa muovailuvahaa, piirustustaulun, värikynät ja sakset. Täytyy sanoa, että olen ollut positiivisen yllättynyt. Poika on oppinut muutamassa päivässä esimerkiksi kuukaudet ranskaksi lähes oikein. Toki opetus on paljon koulumaisempaa kuin Suomen eskareissa, mutta toisaalta esikoulu on vain puolipäiväinen, joten en usko, että tämä on kuitenkaan pojalle liikaa. Kysyin pojalta kotona, onko sinulla eskarissa ystäviä ja hän vastasi: ”On. Yksi poika ja yksi tyttö. Ja mudiirkin on minun ystäväni.” Hyvä alku! Mudiir tarkoittaa muuten rehtoria, mutta luulen pojan tarkoittaneen opettajaa. Esikoulu maksaa kuukaudessa alle 10 euroa. Olen yrittänyt ajoittaa pikkuveljen päiväunet 5-vuotiaan eskariaikaan ja täytyy sanoa, että täällä kotona on ollut todella hiljaista, kun vanhimmat lapset ovat koulussa, 5-vuotias eskarissa ja pienin nukkuu. En ole oikein vielä tottunut tällaiseen ylellisyyteen!

2

Tammina & عيد الحب

Täällä valmistetaan lapsen syntyessä tamminaa, johon tulee muunmuassa mannasuurimoita ja hunajaa. Yhtenä päivänä tytön ystävä seisoi ovellamme ja toi tytölle lahjaksi ihanaa tamminaa pikkusiskonsa syntymän kunniaksi. Tämä ei ehkä ollut ihan perinteisintä algerialaista tamminaa, ja vanhin poika epäilikin, että ehkä tyttö on valmistanut tamminan ihan itse, tässä kun oli seassa karkkeja ja halvaa. Mutta hyvää oli jokatapauksessa ja tytön ele oli mielestäni ihana! Vauvan sukupuoli tuodaan muuten erittäin selkeästi esille heti syntymän jälkeen; täällä tuskin on kuultukaan sukupuolineutraalista kasvatuksesta ja vaaleanpunainen väri ”kuuluu” tytöille ja vaaleansininen pojille heti pienestä pitäen. Tämä näkyy vauvan syntymän kunniaksi järjestettävissä juhlissa niin leivonnaisten värissä kuin serveteissäkin. Tänään tulee kuluneeksi 13 vuotta siitä kun vanhin poikamme syntyi ystävänpäivänä vuonna 2002. Pojankin syntymää taidettiin juhlistaa tamminan kera, vaikkakaan en enää asiaa ihan varmasti muista. On ehkä kliseistä sanoa, mutta tuntuu, että poika oli ihan vastikään vauva ja että aika on mennyt tosi nopeasti. Algeriassa osa perheistä viettää syntymäpäiviä, osa ei. Tyttö on käynyt täällä yhden ystävänsä syntymäpäivillä. Ystävänpäivää ei täällä juurikaan vietetä, joskin se kyllä tunnetaan nimellä ”rakkauden juhla”/”rakkauden eid” –  عيد الحب Air France esimerkiksi on kovasti yrittänyt lanseerata lentoja Algeriasta Pariisin, ”rakkauden kaupunkiin”, tällä verukkeella, mutta enpä tiedä, ovatko saaneet paljon ystävänpäivälentoja myytyä. Perinteiseen algerialaiseen kulttuuriin kyseinen juhla ei oikein sovi.

*Yves Rocherilla on muuten kiva tarjous ystävänpäivän kunniaksi; tilaajalahjaksi saa valita haluamansa tuotteen (muutamia tuotteita lukuunottamatta). Tarjous on voimassa vielä pari päivää eli vielä ehtii käyttämään tämän tarjouksen. Sain viimeksi palautetta eräältä lukijalta, että hän oli tykännyt tosi paljon Yves Rocherin samantapaisesta tarjouksesta, jonka löysi sivuiltani ja itsekin valitsin itselleni *hajuveden, jota en muutoin olisi raaskinut tilata ja josta tykkään tosi paljon. Hyvien kokemusten pohjalta uskallan siis edelleenkin suositella!

7

Olikin jo ikävä!

Vaikka lähteminen olikin vaikeaa, jopa niin vaikeaa, että olin lähtöä edeltävän päivän taas aivan apaattisen väsynyt, on taas mukavaa olla täällä Algeriassa – tuntuu melkein kuin en olisi ollutkaan poissa. Vaikka Algeria osoitti meille oikukkaan luonteensa jo heti saapuessamme, huomaan, että tänne oli silti jo ikävä. Oikukkuus tuli esille jo laskeutuessamme maan kamaralle; tuulisessa säässä laskeutuminen oli sen verran rajua touhua, että pienin oksensi ja 5-vuotiaskin, jolla ei ole taipumusta matkapahoinvointiin, valitteli huonoa oloa. Matka lentokentältä kotiin jatkui valtavassa liikenneruuhkassa ja kesti paljon odotettua kauemmin. Kaiken lisäksi heti seuraavana iltana maa järisi. Täällä on myös yllättävän kylmä. Miehen ystävä jo soitti ja kysyi, että onhan asuntonne varmasti lämmin. Kaikilla algerialaisilla ei ole kovin lämpimät oltavat tällä hetkellä; kaikissa asunnoissa kun ei ole välttämättä kunnollista lämmitystä. Lumiset vuorenhuiput luovat kyllä upean kontrastin maisemaan!

Olen taas asettunut ”omaan kuplaani” ja kuulostaa ehkä hassulta, kun sanon, että täällä kotona en edes tunne olevani ulkomailla. Suomea puhuvat lapset (ja mies) lievittävät koti-ikävää ja toisaalta tekemistä on niin paljon, etten edes ehdi pysähtyä miettimään, että voisin olla jossakin muuallakin. Teen tällä hetkellä töitä eräälle suomalaiselle yritykselle lähinnä kotoa käsin. Päädyimme tähän ratkaisuun osittain siksi, koska toivon näin saavani edes hieman enemmän aikaa lapsille verrattuna siihen tilanteeseen, että Suomessa olisi jo pian palattava kokopäiväiseen työhön. Täällä elinkustannukset ovat sen verran matalat, varsinkin jos on oma asunto, että suomalainen palkka puolipäivätyöstäkin riittää erinomaisesti. Täällähän tavallisen työläisen palkka kokopäivätyöstä saattaa olla niinkin matala kuin 250 euroa. Lisäksi poika on päässyt täällä erinomaiseen jalkapallojoukkueeseen, joka yllätyksekseni on täysin ilmainen; joukkue antoi pojalle jopa vaatteet – ainoastaan kengät pitää ostaa itse. Mieleiset kengät löysin * Stadiumin alesta  reilulla 30 eurolla – mikä oli kyllä saavutus, kun mitkä tahansa kengät eivät enää tahdo kelvata. Suomessahan pelkkä pojan jalkapalloharrastus kilpajoukkueessa oli kallista lystiä. Ajattelin, että katsomme, miten tämä järjestely lähtee sujumaan ja etenemme aina kulloisenkin tilanteen mukaan; jotenkin ajattelen niin, että pitää yrittää elää niin kuin tuntuu hyvältä ja että mikä tuntuu tällä hetkellä hyvältä ratkaisulta, voikin tuntua huonolta esimerkiksi muutaman vuoden päästä. En siis vielä tiedä, kauanko olemme täällä tällä kertaa.

Luulin muuten, etten enää ajautuisi kulttuurishokin pyörteisiin niin voimakkaasti kuin aikaisemmilla kerroilla, mutta kyllä vain tunteet ovat vaihdelleet vuoristoradan tapaan hilpeästä ärtyneeseen. Eräs osuva arkinen esimerkki löytyy kahvihetkestä kyläpaikassa; huomasin nimittäin, kuinka koko seurueen naisväki hiljeni ja tuijotti meitä, kun mieheni kaatoi minulle kahvipöydässä maitoa. Vanhoillisissa piireissä tämä on ennenkuulumatonta ja huomasin taas, kuinka me emme käyttäydy perinteisten normien mukaisesti. Mies ei itsekään ensin tajunnut, että näin pienessä eleessä olisi mitään outoa, mutta oli kyllä huomannut muun seurueen reaktion. Olen ollut vierailulla sellaisessakin kyläpaikassa, jossa mies ei voinut itse kaataa kahvia pöydällä odottaneesta kannusta, vaan odotti, että juuri lääkäristä tullut vaimonsa tulee kaatamaan! Ihmetystä oli herättänyt sekin, kun oli selvinnyt, että mieheni osaa laittaa ruokaa.