Suomessa kulttuurishokin pyörteissä

Olen piipahtamassa Suomessa pienimmän lapsen kanssa kouluasioideni takia ja olen jo nyt lyhyen ajan sisällä hypännyt kultttuurishokin vaiheesta toiseen melkoisen vauhdikkaasti. Mikähän siinä onkin, että kulttuurishokki iskee usein voimakkaimmin juuri omaan kotimaahan palatessa? Olen itseasiassa huomannut saman myös Algeriassa; luulin että mies olisi ikionnellinen, kun vihdoinkin pääsimme lähtemään hänen kotimaahansa, jota hän oli kovasti kaivannut, pidemmäksi aikaa, mutta itseasiassa hän on suhtautunut maansa epäkohtiin meitä muita kriittisemmin. Ehkä hän toivoi voivansa esitellä meille täydellisen Algerian, jota se ei tietystikään ole. Huomaan itsekin suhtautuvani Suomen epäkohtiin jotenkin henkilökohtaisemmin kuin ulkomailla havaitsemiini epäkohtiin.

Täytyy myöntää, että mieleni teki kääntyä takaisin jo Charles de Gaullen -lentokentällä Ranskassa, kun ensimmäinen pitkään aikaan kuulemani perheeni ulkopuolisen lausuma suomenkielen sana oli v-sana ja heti perään kuulin, kuinka vanhempi pariskunta arvosteli ohikävelleen tytön ulkonäköä suomenkielellä. He varmaan ajattelivat, ettei kukaan ulkomailla ymmärrä suomea. Näistä pienistä kohtauksista muistui taas mieleeni asioita, joista en Suomessa pidä!

Palataanpa vielä Algerian lentokentälle… Kun olimme Algeriassa astumassa koneeseen, ystävällinen kanssamatkustaja kehotti minua kysymään, saisinko mennä jonon ohi, koska minulla oli lapsi mukana. Jono oli tuossa vaiheessa jo aika pitkä ja koneeseen siirtyminen kesti jonkin aikaa, koska Algeriassa tarkastettiin käsimatkatavarat ja matkustajat vielä siinä käytävällä, jota pitkin koneeseen mennään. (En muista missään muussa maassa törmänneeni turvatarkastukseen enää tässä vaiheessa – en edes Israelissa, jossa muutoin turvatarkastukset olivat kovin tiukat!) Siis kanssamatkustaja suorastaan kehotti minua etuilemaan! Pääsinkin jonon ohi ja olin ensimmäisten joukossa koneessa. Sain itseasiassa pojan nukahtamaan jo ennen koneen lähtöä ja hän nukkui lähes koko matkan! Lentomatka oli siis tosi helppo ja uskoisin, että kanssamatkustajillekin miellyttävämpi, kun ei heidän tarvinnut kuunnella väsyneen lapsen itkua. Vieressäni istunut mies oli vielä niin kohtelias, että vaihtoi istumapaikkaansa, jotta saisin lapsen istumaan tyhjälle penkille. En tosin laittanut lasta penkille, vaan pidin häntä sylissäni koko lentomatkan, mutta auttoi tosi paljon, kun sain käyttää viereisen penkin tyhjää pöytää! Kerran lentokoneessa nimittäin nukkuva lapsi on säpsähtänyt sylissäni yhtäkkiä hereille sillä seurauksella, että koko ruoka oli vaarassa pudota lattialle. Onneksi ehdin hätiin eikä mitään kuumaa kaatunut pojan päälle! Näin siis Algeriassa… Mutta mitä tapahtuikaan Ranskassa samaisessa tilanteessa suomalaisten kanssa….

Meillä oli pitkä odotus lentokentällä ja lapsi alkoi väsyä. Kieltämättä olin itsekin jo aika puhki siinä vaiheessa, kun oli aika astua seuraavaan koneeseen. Kentällä 1-vuotias nimittäin keksi ensimmäistä kertaa elämässään ”juostaan-äitiä-karkuun-leikin”. Hän ei ole ikinä vieraassa paikassa juurikaan poistunut läheltäni, mutta kun laskin pojan lentokentällä hetkeksi pois Manducan kyydistä, hän lähtikin juoksemaan karkuun. Ei kyllä ollut kaikista paras aika keksiä kyseinen leikki! Enkä siis juurikaan uskaltanut päästää poikaa irti kentällä.

Menin hyvissä ajoin jonottamaan lentokoneeseen pääsyä, koska toivoin, että pääsisin nytkin ensimmäisten joukossa koneeseen ja saisin kenties väsyneen lapsen taaskin nukahtamaan lentomatkan ajaksi. Tässä vaiheessa lapsi oli jo itkuinen eikä tykännyt siitä, kun en voinut paljoa liikkua, etten olisi menettänyt paikkaani jonossa. Kun koneeseen vihdoin pääsi sisään, ihmisiä kuitenkin vyöryi ohitsemme joka suunnasta. Nämä ohittelijat matkustivat ilman lapsia – en huomannut, että yksikään lapsiperhe olisi tähän ohitteluun syyllistynyt. Olisi ilmeisesti pitänyt käyttää kyynärpäätaktiikkaa, mikä oli aika mahdotonta lapsi Manducassa ja matkalaukkua perässä vetäen. Meitä siis etuiltiin aivan törkeästi! En todellakaan ollut koneessa ensimmäisten joukossa, vaan aika lailla viimeisten joukossa. Enkä nyt tarkoita, että lapsen kanssa pitäisi päästä jonojen ohi, mutta kyllä nyt sen verran pitäisi aikuisilla ihmisillä olla tilannetajua, ettei jonossa sentään tuolla tavoin ohiteltaisi, varsinkaan itkevää lasta! Samantapainen ohittelutilanne meinasi syntyä Helsinki-Vantaalla, kun olin ottamassa taksia. Tuolloin onneksi lentokentän työntekijä puuttui tilanteeseen ja sanoi, että ensimmäinen taksi kuului minulle. Keskiyöllä pienen lapsen edestä meinasivat aikuiset ihmiset rynnätä ohitsemme taksijonossa! En enää itsekään tuossa vaiheessa ollut virkeimmilläni pitämään puoliani, enkä kovin nopea liikkeissäni matkalaukkujen ja lapsen kanssa, joten olin valtavan kiitollinen työntekijälle, joka tuli avukseni. Kohtelu kanssaihmisten taholta oli kuitenkin niin toisenlaista kuin Algeriassa, että se tuntui melkein iskulta vasten kasvoja.

Lentokoneessa sen sijaan hypähdin nopeasti kulttuurishokin ”honeymoon”-vaiheeseen; muistin taas mitä olin Suomesta kaivannut – nimittäin suomalaista ammattitaitoa! Tunsin jopa hassua ylpeyttä siitä, kuinka Finnairin koneessa esimerkiksi kuulutukset tulivat selkeällä ja kuuluvalla suomen-, ruotsin- ja englanninkielellä. Tai sitten se vain oli sellaista Finlenskaa, jota minäkin ymmärrän ;). Täytyy sanoa, että lähes joka koneessa, joilla olen lentänyt, on kuulutukset tulleet todella hiljaisina ja epäselvinä. Varsinkin englannin ääntäminen on monissa kuulutuksissa ollut todella epäselvää. Yksi pahimmista on tainnut olla Vueling, jota kokeilimme lentäessämme Barcelonasta Algeriaan. Vuelingin koneessa tuli vähän väliä kuulutuksia valtavan nopealla espanjankielellä (jota tuskin kukaan koneessa ollut matkustaja ymmärsi). En muista, puhuiko kapteeni ollenkaan englantia. Tämä voi kuulostaa pieneltä asialta, mutta entiselle lentopelkoiselle asia on iso! Ei ole mukavaa kuunnella lähes hätääntyneen oloista kuulutusta, josta ei ymmärrä yhtään mitään, kesken lentomatkan! Finnairin koneessa myös turvaohjeet tulivat ”telkkarista” – siellä eivät lentoemännät heiluneet käytävillä osoittelemassa hätäuloskäyntejä, kuten monen muun lentoyhtiön koneissa tehdään vielä tänä päivänäkin. Tässä tuli heti toinen asia, jota olin Suomesta kaivannut; korkea teknologinen osaaminen. On ihanaa, että nettikin toimii taas ajatuksen nopeudella ja langaton nettikin ilman pätkimisiä! On myös hienoa, että netin käyttömahdollisuus on niin itsestäänselvä asia, että esimerkiksi Helsinki-Vantaan lentokentällä on ilmainen langaton verkko! Charles de Gaulle tarjoaa peräti 15 minuutin ilmaisen langattoman verkon, minkä jälkeen verkon käytöstä joutuu maksamaan, ellei sitten mene lentokentän kahvilaan, joka tarjoaa ilmaisen verkon.

Minähän olen siis jossakin vaiheessa pelännyt lentämistä niin, että joitakin vuosia välttelin lentämistä kokonaan. Aloin oikeastaan lentää uudelleen vasta mieheni kanssa. Lentopelkoni juontaa juurensa tapauksesta, jossa olin juuri palaamassa ystäväni kanssa Turkista. Olin nuori ja ensimmäisiä kertoja lentämässä ilman vanhempiani. Lentokoneesta sammui moottori hyvin pian nousun jälkeen. Matkustamossa valot eivät syttyneet ja kapteeni kuulutti, että joudumme palaamaan kentälle. Osa matkustajista taisi oksentaa. Vieressämme istunut vanhempi nainen sanoi, että matkamme taisi saada huonon lopun. Luulimme, että kone saattaa pudota. Kiertelimme pitkään Turkin yläpuolella (myöhemmin kuulin, että kone laski ilmeisesti polttoaineensa mereen, jottei kone räjähtäisi mahdollisessa töyssyisessä laskeutumisessa – en tiedä, oliko tämä totta vai tarua). Odottaminen oli pahinta. Mietin vain, kuinka äidilleni pian kerrottaisiin, että olin joutunut lento-onnettomuuteen. Tuo ei ollut mukava ajatus pohdittavaksi. Laskeutuessamme kentälle meitä oli vastaanottamassa iso joukko ambulansseja ja paloautoja. Laskeutuminen kuitenkin onnistui hyvin. En tiedä, kuvittelinko, mutta minusta kone tuntui laskeuduttuamme jotenkin kuumalta ja minulla oli tunne, että se saattaisi räjähtää ja että koneesta olisi päästävä mahdollisimman pian pois. Uskon, että mielikuvitus teki tepposet tuossa vaiheessa. Jouduimme odottamaan Turkissa useita tunteja uutta konetta. Oli vaikeaa lentää heti perään uudestaan. Matkaopas oli kentällä jotenkin aivan paniikissa ja paluumatkalle henkilökunta olikin vaihdettu. Tämän jälkeen aloin pelätä lentämistä.

Itseäni on auttanut asiasta ylipääsemisessä terveen järjen käyttö sekä faktatieto lentämisestä. Löysin itseasiassa netistä lentopelkoisille suunnatun ilmaisen nettikurssin, joka auttoi minua valtavasti. Siinä kuvailtiin muun muassa, että ilmakuopat ovat aikalailla samanlaisia kuin tiessä olevat kuopat. Yritän miettiä tätä aina, jos kone osuu ilmakuoppiin. Nykyisin jännitän oikeastaan enää vain nousua. Kun valot syttyvät matkustamossa nousun jälkeen, rentoudun aikalailla. Tosin ihan täysin rentoutunut en koneessa ole, mutta kuitenkin sen verran, että pystyn lentämään ja pystyn jopa huolehtimaan lapsista lennon aikana. Tästä päästäänkin kolmanteen asiaan, jota kaipasin Suomesta; nimittäin suomalaista turvallisuuskulttuuria. Hassua kyllä, juuri Finnairin koneessa pystyin rentoutumaan lähes täysin, koska luotan siihen, että suomalaiset pyrkivät huolehtimaan turvallisuudesta parhaalla mahdollisella tavalla välttäen turhia riskejä. Suomessa myös esimerkiksi pienten lasten kuljettaminen autossa turvaistuimessa on lähes itsestäänselvä asia! Algeriassa monesti jopa turvavyöt on piilotettu istuinten alle tai poistettu kokonaan. Tyttö kertoi, että erään perheen äiti oli nimenomaan pyytänyt miestään ottamaan turvavyöt pois, koska lasten vyöttäminen vie liikaa aikaa! Minusta tällainen ajatus tuntuu käsittämättömältä!

Suomessa monet käytännön asiat järjestyivät nopeaan tahtiin ja äärimmäisen helposti. Sähköt esimerkiksi kytkettiin takaisin päälle noin viidessä minuutissa. Tuotakin aikaa jo pahoiteltiin pitkäksi! Oli ihanaa napsauttaa sauna päälle ja käydä lämpimässä kylvyssä! Kaupat pursuavat tavaraa ja olenkin jo monesti ehtinyt miettiä, tarvitsemmeko me todella kymmeniä erilaisia leikkeleitä ja tarvitsevatko lapset todella satoja erilaisia leluja? Kaiken tuon tavarapaljouden kääntöpuolena on se, että ihmiset elävät usein aikamoisessa oravanpyörässä ansaitakseen rahat kaikkeen tuohon tavarapaljouteen. Suomessa tuntuu, että ”kaikilla on kaikkea”, jolloin paineet tuon ”kaiken” hankkimiseen ovat aika kovat. Ruuan hinta esimerkiksi on tainnut taas nousta ja olenkin tässä päivitellyt, kuinka kallista ruoka jo on! Kaipasin Suomesta monia asioita, jotka tuntuvat nyt kovin pinnallisilta ja joista osaan olen jo ehtinyt kyllästyäkin. Materialistisessa mielessä Suomessa on lähes kaikkea, mutta kuitenkin tuntuu, että jotain puuttuu. Koulutehtävänäni on visioida 2030-luvun sosiaalipalvelujärjestelmää. Jollakin lailla visiostani on tulossa kovin negatiivissävyinen; en oikein jaksa uskoa, että Suomen sosiaalipalvelujärjestelmä on lähivuosina ainakaan paranemassa. Materiaaleihin tutustuessani olen törmännyt useaan otteeseen mainintoihin työperäisen stressin lisääntymisestä, loppuunpalamisesta sekä elintapasairauksien lisääntymisestä, jotka kaikki oikeastaan liittyvät juuri mainitsemaani tavarapaljouden haalimiseen. Olen myös miettinyt, että korkean teknologisen osaamisen kääntöpuolena on, ettei meidän välttämättä enää tarvitse juurikaan kohdata ihmisiä; suuri osa asioista hoituu netin kautta.

Kaipaan Algeriasta tietysti ennen kaikkea perhettäni, mutta kaipaan kyllä muutakin. Kaipaan tähtitaivasta, joka siellä näkyi jotenkin paljon kirkkaampana kuin täällä. Kaipaan maistuvia tuoreita hedelmiä ja yllättäen myös kaasuliettä sekä espressopannua. Kaipaan ihmisten rennompaa elämänasennetta sekä taloamme, jota jo sujuvasti kutsun kodiksi. Voiko muuten ihmisellä olla kaksi kotia?

Mainokset

4 thoughts on “Suomessa kulttuurishokin pyörteissä

  1. Kyllähän ihmisellä voi olla kaksi kotia, ainakin vanhimman poikamme mielestä. Mutta itselleni se yksi koti merkitsee rutiineja. Kun elimme kahta kotia, olin jatkuvassa stressitilassa kun mietin, että milloin taas mennään 🙂

    Tykkää

    • Niin, tuokin on taas niin totta! Minä taas toisaalta pidän vaihtelusta ja nyt tuntuu, että pidän molemmista, niin kovin erilaisista, maista. Olen viihtynyt Algeriassa yllättävän hyvin, mutta toisaalta taas Suomessa on joitakin asioita, joista on vaikea luopua. Toisaalta taas mietin, voisinko viedä näitä asioita Suomesta Algeriaan. Mies haluaisi esimerkiksi rakennuttaa Algerian kotiimme saunan, joka on yksi asia, jota Suomesta kaipaamme. Olin muuten aika yllättynyt, kun 4-vuotias ei halunnut tulla kanssani Suomeen. Hänkin tuntuu viihtyvän Algeriassa hyvin. Onneksi isä on hoitanut poikaa jo pienestä pitäen ja vanhemmat sisaruksetkin lupasivat pojasta huolehtia.

      Ehkä täytyy jatkossa keksiä jonkinlainen ratkaisu, jossa olemme esimerkiksi loma-ajat toisessa maassa ja muutoin toisessa tms. Aika mielenkiintoista, että olen elänyt jo yli 15 vuotta monikulttuurisessa perheessä ja nämä asiat tulevat ajankohtaisiksi vasta nyt. Toisaalta tämä tuntuu muutoinkin olevan itselleni vaihe, jossa olen alkanut enenevässä määrin miettiä, mitä haluan tulevaisuudessa tehdä.

      Tykkää

      • Meilläkin oli tarkoitus rakennuttaa sauna. Nykyinen kotimme on niin pieni, että päätimme käyttää tilan muuhun ja nyt odotellaan, että pääsemme rakentamaan joskus isomman kodin omalle tontille… Suomesta voi tilata muuten sellaisen kylpyhuonesaunan, jos kylpyhuone on vähänkin isompi 😀 http://www.saunastore.fi/index.php?cPath=2
        Aika yllättävä ratkaisu 4-vuotiaalta 😀

        Tykkää

  2. Kiitos taas kivasta vinkistä! Tuollaiseen kylpyhuonesaunaan en ole ennen törmännytkään. Täytyypä miettiä. Ja tsemppiä tulevaisuuden suunnitelmien toteuttamiseen! On hyvä, että olette itse paikan päällä, jos/kun alatte rakennuttaa isompaa taloa. Meillähän miehen veli vastasi suurelta osin rakennuttamisesta ja vaikka hän onkin arkkitehti ja vaikka pidänkin talostamme paljon, olisin kuitenkin tehnyt joitakin asioita toisin, jos olisin ollut paikan päällä niistä päättämässä. Eurooppalainen tyyli olisi luultavasti näkynyt enemmän. Mutta olen kyllä miehen veljelle äärettömän kiitollinen – ilman häntä emme olisi vielä tässä tilanteessa.

    Olin itsekin vähän yllättynyt, että 4-vuotias halusi jäädä. Kysyin häneltä monta kertaa, haluaisiko tulla mukaan, mutta aina vastaus oli sama. Poika jäi reippaana Algeriaan ja on kuulostanut reippaalta myös puhelimessa. Olen kyllä varautunut siihen, että jos poika alkaa kovasti kaivata meitä Algeriassa, siirrän tarvittaessa vaikka paluulennot aikaisempaan ajankohtaan. Toisaalta vanhin poikakin alkoi juuri 4-vuotiaana olla kovasti isänsä perään; pienempänä hän oli kovasti minun perääni (kuten 4-vuotiaskin), mutta n.4-vuotiaana tapahtui selkeä muutos. Toisaalta on ollut mukavaakin, kun 1-vuotias on saanut olla hetken ”ainoana” lapsena – huomioni keskipisteenä. Viimeksi tällaiseen on ollut tilaisuus synnytyssairaalassa :).

    Tykkää

Kiitos kommenteista! (Kotisivu-kohtaa ei tarvitse täyttää voidaksesi jättää kommentin!)

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s