6

Lapsen oikomishoidosta – onko hoitoonpääsy aina oikeudenmukaista?! Sekä muutama sana ulkonäköpaineista

Monissa blogeissa on viime aikoina puhuttu kauneusihanteista ja siitä, kuinka median luoma kuva kauniista naisesta on kovin vääristynyt. Tästä tuli mieleeni eräs piirre, josta itse kärsin lapsena – nimittäin: vinot etuhampaat. Aiheesta on muutenkin paljon sanottavaa ja sain näistä blogikirjoistuksista hyvän aasinsillan aloittaa!

Lapset osaavat olla julmia enkä säästynyt nimityksiltä kuten ”pupuhammas” jne. Pieni kunta ei oikomishoitoani kustantanut, vaan kyseessä oli kunnan hammaslääkärin mielestä ”kauneushaitta”. Äitini, joka on aikoinaan kärsinyt samasta vaivasta, tarttui toimeen ja etsi käsiinsä yksityisen oikomishoitoon erikoistuneen hammaslääkärin, jossa kävimme usean vuoden ajan satojen kilometrien matkan päässä välillä tiheämmin välein välillä harvemmin. Itse asiassa viimeiset raudat minulta poistettiin vasta 18-vuotiaana ja hoito aloitettiin 7-vuotiaana. Tosin välissä oli toki ”raudattomiakin” aikoja.Kaikki kulut menivät vanhempien omasta pussista. Oikomishammaslääkäri, joka oli aivan ihana, kiehui välillä raivosta: hänen mielestään kunnan olisi ehdottomasti pitänyt hoitoni korvata. Hän totesi, että purentavirheeni oli vakava – ei pelkästään kauneushaitta. Tällainen purentavirhe voi aiheuttaa myös terveydellisiä ongelmia.

Itse hoidot koin yllättävän helppoina. Vaikka pelkäsin lapsena kuollakseni neuloja traumaattisten kokemusten jälkeen (olin 5-vuotiaana hoidossa sairaalassa leukemiaepäilyn takia -ei tarvinne kertoa enempää…), en pelännyt oikomishammaslääkärille menoa. Näppärä hammaslääkäri pyrki aina välttämään tarpeetonta kipua, oli ystävällinen ja selitti, mitä oli tekemässä. Toki joskus teki mieli heittää yöllä pidettävät ”irtoraudat” niskatukineen nurkkaan ja joskus juuri kiristetyt kiskot kiristivät ikävästi. Joskus taas irronnut raudanpätkä sai posken verille. Sisukkaasti kuitenkin pidin kaikkia erilaisia vuosien varrella saamiani rautoja, koska tulokset olivat niin hyvät. Muistan, kuinka nuorena eräs ohikulkija kehui, kuinka upeat hampaat minulla on ja kommentti sanottiin sellaiseen sävyyn, että tiesin hänen todella tarkoittavan sanojaan. Tuollainen oli balsamia haavoille! Äitini nopean toiminnan ansiosta koen, ettei kiusaamisesta jäänyt traumoja – pikemminkin ehkä sisuunnuin entisestään pitämään rautojani vaikkei se aina herkkua ollutkaan ja toisaalta opin että kärsivällisyydellä voi saavuttaa uskomattomia tuloksia!

Olen joskus miettinyt, että jos vanhemmillani ei olisi ollut rahaa maksaa hoitoja, olisin joutunut kärsimään vaivasta, joka olisi ollut helposti hoidettavissa. Pelkäänpä, että kyseinen piirre olisi luultavasti ajan kanssa vaikuttanut itsetuntooni ja aiheuttanut erilaisia terveysongelmia, kuten päänsärkyjä jne. Itsensä pitäisi tietysti oppia hyväksymään sellaisenaan, mutta on olemassa myös piirteitä, jotka voivat aiheuttaa terveydellisiäkin haittoja sekä piirteitä, joihin voimme itse vaikuttaa, kuten juurikin purentavirheet ja vaikkapa ylipaino. Itse pidän esimerkiksi raskausarpia lähes kunniamerkkeinä, jotka ovat tulleet rakkaiden lasteni saamisen yhteydessä. En häpeile niitä enkä pyri niistä aktiivisesti eroon, mutta raskauksien yhteydessä kertyneestä ylipainosta haluan toki eroon. En kuitenkaan aio julkaista kuvaa näistä ”kunniamerkeistäni” täällä blogissa. Se ei vain tunnu itsestäni luontevalta. Voin vain vakuuttaa, että olen kyllä nykyiselläni kaukana median luomasta kauneusihanteesta. Kuitenkin pidän hyvinpalvelleesta vartalostani, joka on kantanut neljä lasta. Myönnän myös, että vaikken kovin ulkonäkökeskeinen olekaan, olisin halunnut hampaani oikoa ilman riskiä terveydellisistä ongelmistakin. Hampaani olivat kovin silmiinpistävät ja ympäristön aiheuttama paine ulkonäön suhteen kovin suuri. Sama taitaa päteä liikakiloihinkin.

Vinot, suuret etuhampaat periytyvät suvussamme enkä ollut kovin yllättynyt, kun vanhimman lapsen etuhampaista tuli isot ja vinot. Aloin heti hänen rautahampaansa nähtyäni selvitellä oikomishoidon mahdollisuutta. Kerroin sukutaustastamme: äitini esimerkiksi lopulta kävi läpi raskaan leikkauksen aikuisiällä, kun ei hänen aikanaan lapsena aloitettu oikomishoitonsa tepsinyt toivotulla tavalla.  Äiti myös kokee, että vinot etuhampaat murensivat hänen itsetuntoaan. Meille lupailtiin ja lupailtiin pääsyä oikomishammaslääkärin arviokäynnille. Vuodet kuluivat. Poikaa alettiin jo hieman kiusata hampaistaan. Onneksi hän on kuitenkin hyvällä itsetunnolla varustettu eikä pahemmin välittänyt kiusaamisesta, mutta minä äitinä muistin liiankin hyvin, miltä nimittely voi tuntua. Soittelin toistamiseen ajanvaraukseen, josta luvattiin, että viimeistään silloin-ja-silloin pääsette arviokäynnille. Kun ajankohta koitti eikä kutsua kuulunut, soitin toistamiseen ja taas lupailtiin että ihan kohta on teidän vuoronne. Tässä tosiaan kului VUOSIA emmekä saaneet aikaa edes oikomishammaslääkärin arviokäynnille! Meille pahoiteltiin, että ruuhkat alueellamme ovat erityisen hankalat. Olisimme olleet valmiita kuljettamaan poikaa mille tahansa Helsingin terveysasemalle hoitoa varten, mutta vaikka muutoin terveyskeskuksensa saakin valita, niin oikomishoidon yhteydessä tämä ei käynytkään. Kerran otin puheeksi tilanteemme pojan tavallisen hammastarkastuksen yhteydessä. Kyseinen hammaslääkäri yritti pyytää toisessa huoneessa ollutta oikomishammaslääkäriä edes vilkaisemaan pojan hampaita, mutta hän ei kuulemma ehtinyt. Tavallinen hammaslääkäri totesi, että purenta näyttää pahalta.

Luottamus kunnalliseen hoitoon pääsyyn meni täysin! Tunsin, että laiminlyön poikaa, jos en saa häntä hoitoon mahdollisimman nopeasti. Hakeuduimme siis yksityiselle puolelle, vaikka se kallista lystiä onkin. Sovimme, että hän päättää röntgen-kuvien perusteella, onko hoito järkevää aloittaa heti vai voisimmeko vielä odottaa kunnalliselle pääsyä ilman vahinkoa. Kuvat nähtyään yksityinen oikomishoitoon erikoistunut hammaslääkäri sanoi, että pojan alaleuka oli jo alkanut kompensoida yläleuan virhepurentaa eli hänen mielestään hoito kannattaisi aloittaa mahdollisimman pian. Hän totesi myös, että hampaat ovat kovin tapaturma-alttiit pojan jalkapalloharrastuksen vuoksi.

Aloitimme siis hoidon yksityisellä. Tulokset olivat uskomattoman nopeita ja uskomattoman uskomattomia! Pojan hampaista tuli upeat! Toki hoito ei ole vielä lopussa; ilmeisesti myös alaleukaa pitää oikoa, kunhan pysyviä hampaita tulee sinne lisää ja nytkin pojalla on käytössä ”irtoraudat” yläleukaan. Poika on kokenut hoidon ”ihan ookooksi”; menee klinikalle mielellään eikä ole pahemmin valitellut kipuja. Raudoista ei myöskään ole juurikaan kiusattu.

Saimme lopulta kutsun kunnallisen oikomishammaslääkärin arviokäynnille, kun pojan yläleuan hoito yksityisellä oli jo loppusuoralla. Soitin ajanvaraukseen ja kerroin, miten meille oli toistamiseen lupailtu aikaa, jonne emme kuitenkaan vuosien odottelun jälkeen päässeet. Kerroin myös yksityisen oikomishammaslääkärin arvion pojan tilanteesta. Tuolloin minulle sanottiin, että voisin tehdä asiasta valituksen. Oikeastaan valituksen tekemiseen lähes kannustettiin: asiat eivät kuulemma muuttuisi, jos ei asiaa vietäisi eteenpäin. Sain yhteystiedot, jonne valituksen voisi jättää ja laadin valituksen, johon liitin pojan lähtötilanteen röntgenkuvat sekä yksityisen oikomishammaslääkärin lausunnon. Jonkinajan päästä sain lakimiehen kirjoittaman vastauksen, jonka mukaan kyseisiä dokumentteja ei voida käyttää arvioidessa, olisiko poika ollut oikeutettu kunnalliseen oikomishoitoon vai ei. Kuitenkin tekstin loppupuolella todettiin, että niiden perusteella voitaisiin arvioida, voisiko pojan hoito halutessamme jatkua kunnallisella puolella. Kuulosti mielestäni absurdilta! En enää halunnut vaihtaa niin epävarmaan hoitoon, vaan mieluummin jatkoimme hoitoa yksityisellä.

Itselleni jäi tunne, että kunnallisella puolella, ainakin meidän alueellamme, on liian vähän oikomishammaslääkäreitä. Minulle sanottiinkin, että esimerkiksi hammaslääkärin sairaslomat ovat aiheuttaneet sumaa hoitoonpääsyyn. Ajanvarauksessa on siis lupailtu hoitoonpääsyä hyvässä uskossa, mutta ylikuormitettu oikomishammaslääkäri ei ole tainnut pysyä mukana tahdissa, mistä häntä ei tietenkään voi syyttää! Miksi oikomishammaslääkäreitä sitten riittää yksityisellä puolella? Mekin pääsimme hoitoon samantien! Onko kyse paremmasta palkkauksesta vai työolosuhteista?  Vai eikö lisää oikomishammaslääkäreitä edes haluta palkata säästö- tms. syistä? Halusin nostaa asian esiin myös täällä blogissani. Ehkä lukijoillani on samantapaisia kokemuksia. Mielestäni tilanne, jossa lapsen nopea hoitoonpääsy on riippuvainen vanhempien maksukyvystä tai asuinpaikasta asettaa lapset kovin eriarvoiseen asemaan!  Tähänkö on menty?

Mainokset
4

Legonrakennustalkoot

Meillä lapset ovat taas, pienen Legotauon jälkeen, innostuneet rakentelemaan Legoilla. Ja kyllä touhussa mukana on ollut välillä hieman isompikin ”poika”, kuten tarkkasilmäinen saattaa kuvasta huomata :). Ennen meillä oli Lego-poliisiasema ja jos jonkinlaisia kulkupelejä rakennettuina pojan huoneessa hyllyjen päällä, josta ne voi nostaa leikkiin, mutta muutettuamme huonejärjestystä myös Legot siirtyivät valtavaan sängynaluslaatikkoon lähinnä osina. En ollut säilytysratkaisuun täysin tyytyväinen, mutten parempaakaan keksinyt tuohon hätään, kunnes pääsimme kokeilemaan Helpboxia, josta olen jo aikaisemminkin kertonut.  Helpbox on säilyttänyt koko tämän kasan Legoja siististi ja pienessä tilassa! Ja mikä parasta boxi innostaa lapset myös siivoamaan Legot itse leikin jälkeen takaisin boxiin; Legojen liu`uttaminen takaisin laatikkoon on lapsista hauskaa! Legokasan alta löytyy myös kiva leikkialusta; kyseessä ei siis ole pelkkä lelujen säilytyslaatikko vaan se toimii City-kulissitarroilla koristeltuna samalla myös automattona! Meillä oli ennen vaikeasti säilytettävä automatto, josta luovuimme, kun Helpbox tuli taloon. Helsingin neliöhinnoilla olen kiitollinen jokaisesta ratkaisusta, joka auttaa säästämään neliöitä varsinaiselle asumiselle! Tarkemman esittelyn boxista löydät täältä: https://lastensilmin.com/2013/06/06/lego-kaaos-hallinnassa/.

Mitä tästä kaaoksesta sitten syntyi? Muun muassa tämmöisiä härveleitä.

Tässä syntyy hinausauto pojan taitavissa käsissä.

Nämä tekniikka-Legot vaativatkin jo aika taitavan tekijän, aimoannoksen kärsivällisyyttä sekä jonkinverran aikaa valmistuakseen. Vanhin poika aloitti tekniikka-Legoilla rakentamisen noin 7-vuotiaana.

Legot ovat kehittyneet kovasti jo omasta lapsuudestani, mutta eivät mielestäni aina parempaan suuntaan. Olettekos lukeneet tämän mielenkiintoisen artikkelin siitä, että Legohahmojen ilmeet ovat usein aikaisempaa vihaisempia? http://www.iltasanomat.fi/terveys/art-1288573344348.html Huomasin tämän jo silloin kun vanhin poika alkoi vuosia sitten kiinnostua Legoista! Tarjolla ei juurikaan ollut Dublojen jälkeen esimerkiksi eläinhahmoja, vaan kaupat pursusivat esimerkiksi Star wars- Legoja aika hurjinkin hahmoin varusteltuina. Legojen teemana tuntui usein olevan hyvän ja pahan taistelu. Tuolloin valitsimme pojalle paljon City-sarjan Legoja, joissa oli mielestäni hieman iloisempi meininki ja kivan arkinen teema. Toinen asia mitä nyky-Legoissa kritisoin, on se, että tytöille suunnatut Legot ovat oman kokemukseni mukaan usein paljon ”valmiimpia” kuin ns. pojille suunnatut sarjat. Rakennettavaa on siis paljon vähemmän. Miksi ihmeessä? Kyllä tytöt osaavat rakentaa siinä missä pojatkin! Ja mikäänhän ei tietenkään estä ostamasta tytöillekin esimerkiksi City-sarjaa :)! Meillä on siis kovasti pidetty sekä City-Legoista että Helpboxista City-tarroin!

Hieman haaveilin Legolandin reissusta tänä kesänä, mutta päätimme kuitenkin viettää kesän ihan Suomessa. Syksymmälle on suunnitteilla pitempi reissu, josta kerron sitten enemmän, jos suunnitelmat toteutuvat.

(Postaus sisältää Helpboxin mainoslinkin!)

6

Simppeli ilmapallo-mäyräkoira

Kokeilimme tänään tehdä ”taikurin palloista” mäyräkoiria. Ensin pumpattiin pallo lähes täyteen.

Tämän jälkeen jätetään pieni pätkä kuonoksi ja valitaan korvien paikka. Sekä korvat, että jalat tehdään samalla tavalla pyörittämällä valitun kokoinen pala ”itsensä ympäri”. Eli tarvitaan vain kolme ”pyöräytystä”: yksi korville ja kaksi jaloille.

Koiran tekeminen kestää ehkä noin minuutin. Valmista tuli! Samalla systeemillä lapset voivat itse kehitellä palloista omia eläimiään, esimerkiksi korvia suurentamalla saadaan pupu jne. Meillä 3-vuotias ei vielä osannut/uskaltanut palloeläimiä tehdä, mutta isommat lapset tykkäsivät puuhasta!

 

Tässä vielä esimerkkinä vaaleanpunainen norsu, joka tehtiin lähes samalla tavalla kuin koirakin: kärsä vain jätettiin pidemmäksi  ja vartalo lyhyemmäksi. Norsulla on lisäksi erilliset korvat (jotka olisi toki voinut tehdä koirallekin); eli ne on tehty ”kahdella pyöräytyksellä”.

0

Palapeli jäätelötikuista

 Meillä ainakin kertyy kesäisin jäätelötikkuja! Löysin kivan tavan jatkokäyttää niitä täältä: http://flipchickdesigns.blogspot.fi/2011/10/popsicle-stick-puzzles-tutorial.html. Meillä lapset pitivät tästä eräästä mainoslehdestä löytyneestä koiran kuvasta, joten käytin sen palapeliin, mutta tuolla toisessa blogissa olevat värikkäät kuvat sopivat mielestäni puuhaan paremmin. Siistimpää jälkeä saa, jos piirtää kuvan takapuolelle viivottimella viivat leikkaamista varten sekä mittaa millintarkasti osat hieman jäätelötikkua kapeammiksi ja liimaa palat täsmälleen samalle kohdalle tikussa. Minä mittasin, leikkasin ja liimasin kiireessä vähän sinne päin :). 

Lainaus
2

Toivon Leijonamielen rohkeutta,
sitä haluaisin antaa teille.
Vaahteranmäen Eemelin elämänuskoa.
että mitään ei kannata murehtia liikaa etukäteen,
asiat otetaan sellaisina kuin tulevat
ja sitten toimitaan ja tehdään mitä voidaan.
Peukalo-Liisan Ihmemaan kykyä elää läpi yllätyksiä ja ihmeitä,
kaikki voi olla mahdollista.
Muumi Mamman tyyntä luotettavuutta,
terveen järjen harkintaa.
Tom Sawyerin rehellisyyttä ja suoruutta,
kykyä kohdata todellisuus sellaisena kuin se on.
Nalle Puhin taitoa ottaa vastaan myös kaikki hyvä,
kiitoksen ja onnistumisen elämykset.
Karvisen kykyä laiskotteluun ja nautiskeluun,
Peppi Pitkätossun hulluttelevaa huolettomuutta,
uskallusta ajatella joskus myös nurinkurisesti.
Nuuskamuikkusen luontoa lähteä syksyn tullen maailmanympärysmatkalle.
Pikku Myyn voimaa olla eri mieltä sekä
Pikku Prinssin taitoa odottaa kärsivällisesti ja suvaita erilaisuutta.

 

(En tiedä, kuka runon on kirjoittanut, mutta oli niin osuvasti sanottu, että halusin jakaa tämän löytämäni runon kanssanne. Löysin runon täältä: http://seris.suntuubi.com/?cat=16 )

3

Suklaamuffinsit Ameriikan malliin sekä Daim-suklaamuffinsit

005

Meillä tykätään muffinseista: ne on helppoja ja nopeita tehdä sekä tietysti nii-in hyviä! Meillä tykätään myös suklaasta eli mikäpä olisi sen parempi idea kuin yhdistää nämä kaksi herkkua? Kaipasimme vaihtelua muffinsiresepteihimme ja kokeilimme lasten kanssa kahta meille uutta reseptiä. Ensimmäinen, Amerikkalaiset suklaamuffinsit, löytyi Kotikokki.netistä, täältä: http://www.kotikokki.net/reseptit/nayta/67898/Amerikkalaiset%20suklaamuffinssit/ ja toinen, Daim-suklaamuffinsit, Kinuskikissan blogista täältä: http://www.kinuskikissa.fi/daim-suklaamuffinssit/.

Amerikkalaisiin suklaamuffinseihin tarvitaan:

100 g voita tai margariinia

2,5 dl sokeria

2 kpl kananmunia

1 dl maitoa

4 dl vehnäjauhoja

1 dl kaakaojauhetta

2 tl vaniliinisokeria

2 tl leivinjauhetta

0,5 tl suolaa

100 g tummaa suklaata

1. Sekoita pehmeä rasva, sokeri, kananmunat ja maito.

2. Sekoita kuivat aineet keskenään ja lisää pikkuhiljaa rasvaseokseen.

3. Rouhi suklaa ja lisää joukkoon.

4. Annostele taikina paperisiin leivontavuokiin

5.  Paista uunissa 200 asteessa noin 15-20 minuuttia.

Daim-suklaamuffinseihin tarvitaan:

levy Maraboun Daim-maitosuklaata

150 g margariinia

1 ½ dl sokeria

2 kananmunaa

3 ½ dl vehnäjauhoja

2 tl leivinjauhetta

2 ½ rkl kaakaojauhetta

1 ½ dl maitoa tai kermaa
1. Leikkaa puolikas suklaalevystä rouheeksi.

2. Vaahdota margariini ja sokeri.

3. Lisää kananmunat yksitellen.

4. Yhdistä kuivat aineet keskenään ja lisää taikinaan maidon/kerman kanssa.

5. Lisää lopuksi suklaarouhe nuolijalla sekoittaen.

6. Nosta nokare taikinaa muffinssivuokaan, aseta päälle yksi suklaapala sydämeksi ja peitä taikinalla.

7. Paista 225 -asteisessa uunissa 12-15 min.

Lopuksi koristelimme nämä muffinsit tomusokerilla. Kinuskikissan upeat marsipaani-kukka-koristeet korvasimme paremmin taitoihimme sopivilla marsipaani-perhosilla, jotka tyttö teki blogissa jo tutuksi tulleella vaaleanpunaisella pienellä perhosmuotilla. Perhoset koristeltiin painelemalla kuvioita haarukalla.

Molemmat muffinsit olivat hyviä, mutta raatimme ehdoton suosikki oli Daim-suklaamuffinsit, jotka ovat ehkä parhaimpia muffinseja, joita olen maistanut. Hampaissa hieman rouskuva suklaasydän kruunasi ihanuuden!

10

Manducan käytön opettelua

Olemme nyt harjoitelleen Manducan käyttöä noin viikon ajan ja ihastuneet tähän kantovälineeseen! Mietin tuollaisen ostamista jo jonkin aikaa ja löysin lopulta onnekseni erittäin hyväkuntoisen kohtuuhintaisen yksilön käytettynä! Esimerkiksi observatorio-reissullamme mietin useampaan kertaan ”Miksi Manducan pitääkin olla niin kallis?!”. Siellä kun ei torneihin päässyt rattailla ja vauvaa piti kantaa sylissä. Ajattelin, että reissussa tällaisesta kantorepusta olisi varmasti hyötyä monessakin tilanteessa.

Tällainen reppu meille sitten kotiutui! Meillä muuten käytetään pojillakin aika paljon tummanpunaista (jos joku ihmettelee repun väriä) ja tämä reppu on kuulemma ollut aikaisemminkin juurikin pojan käytössä. On mielestäni ihanan pirteän värinen! Ilahduin kun vanhinkin poika on taas alkanut itse pyytää punaisiakin vaatteita lyhyehkön ”mustan kauden” jälkeen. Toisaalta taas en itse ”osaa” käyttää pojilla vaaleanpunaista, vaikkakin tiedän, että joinakin aikakausina vaaleanpunainen on ollut nimenomaan ”poikien väri”. Toisaalta, jos pojat itse pyytäisivät vaaleanpunaisia vaatteita, antaisin varmaankin niitä käyttää. Miten te muut suhtaudutte lasten vaatteiden ja -tarvikkeiden väreihin? Mielenkiintoista asiaa väreistä ja sukupuolista löytyy mm. täältä: http://www.coloria.net/kulttuurit/sukupuolet.htm.

Poika testaamassa Manducaa. Itku tuli, kun repusta piti tulla pois ja kun isoveli pääsi vuorostaan reppua testaamaan.

Ensin hieman ”kantohistoriastamme”… Kannoin aikoinaan vanhinta poikaa taaperoikäisenä kudotussa liinassa. Ostin liinan alunperin pikkusiskolle, mutten ”osannutkaan” kantaa pientä vauvaa kudotussa liinassa eikä kudottu liina taidakaan olla välttämättä se paras valinta vastasyntyneelle. Poika viihtyi liinassa hyvin ja oli yllättävän kevyt kantaa. Tyttöä kannoin joskus lyhyitä hetkiä tavallisessa rintarepussa, mutta se ei kyllä ollut ergonominen kantotapa meistä kummallekaan.  Eli en voi suositella! 3-vuotiaan ollessa vauvaikäinen meillä kävi kääntymässä kirpparilta ostettu kantoreppu, jota myyjä hehkutti Manducan tapaiseksi. Poika ei siinä viihtynyt ja reppu lähtikin nopeasti jatkokiertoon. Pienimmäiselle ostin paljon hehkutetun Hug a bub -kantoliinan hänen ollessaan parin kuukauden ikäinen, mutta eipä pikkuinen siinä viihtynyt ja sekin lähti nopeasti kiertoon. Toisaalta koin liinan sitomisen myös hieman hankalaksi ja kaipasinkin jotakin helpompaa kantovälinettä! Siksipä juuri Manduca alkoi kiinnostaa: ajattelin, että siinä yhdistyvät sekä liinan että repun hyvät puolet: ergonomisuus ja helppous! Hieman tosin epäilin, viihtyykö vauva Manducassakaan, joten oli oikea onnenpotku löytää reppu edullisesti käytettynä!

Ja vauvahan viihtyy! Ja niin viihtyy 3-vuotiaskin, jos vain kyytiin pääsee :). Kovasti hänkin haluaisi päästä ”Manduca-ajelulle” ja onkin yllättävän kevyt kantaa Manducassa. Poika painaa nyt n.15kg eikä selkäpuolella tunnu juuri isoa reppua painavammalta. Vauva painaa lähes 9kg ja olen kantanut häntä nyt sekä edessä että takana. Lonkallakin voisi kuulemma kantaa, mutten ole vielä tuntenut tarvetta kokeilla. Molemmissa kantotavoissa on hyvät ja huonot puolensa. Vauva itse tuntui viihtyvän paremmin edessä ja oli ihanaa, kun kävellessä vauva oli kuin sylissä koko ajan ja hänen kanssaan oli helppo jutella ja silitellä. Kävimme heti ensimmäisenä päivänä repun kanssa ulkona. Piti käydä vain pieni lenkki, mutta vauva viihtyikin niin hyvin, että kävinkin samalla reilun kilometrin päässä kaupassa. Kaupassa huomasin edessä kantamisen haittapuolen: vauva oli tosiaan edessä ja ostosten tekeminen oli hieman hankalaa. Lisäksi olisin kaivannut repun eteen hieman isompaa suljettavaa taskua, johon olisi voinut sujauttaa lompakon ja kotiavaimen. Repun edessä on tosin tasku, mutta mielestäni liian pieni. Nyt meillä kulki siellä tutti siltä varalta, että kesken kantamisen tulisi itku. Kukahan kätevä käsityöihminen keksisi Manducaan oman jonkinlaisen pussukan tärkeimmille tavaroille?!

Illalla selkä oli kantoreissun jälkeen kipeä. Kannoin tosin vauvan lisäksi vielä ostoskassitkin kotiin eli saattaa osittain johtua siitäkin. Mietin myös, että onkohan selkäni jo hieman kärsinyt etukenosta asennosta (jonka siis aiheittaa roikkuva vatsa) eikä enää kestäkään yhtään lisäpainoa eteen. Mietin myös, teinkö liian pitkän lenkin heti alkuunsa tai jännitinkö lihaksia tottumattomana kantajana? Vaiva parantui, kun kannoin seuraavaksi selkäpuolella. Selässä vauva ei ole tiellä ja kantaminen tuntui vieläkin kevyemmältä. Toisaalta vauvaan ei ole samanlaista kontaktia kuin etupuolella kannettaessa. Jatkossa valitsen kantopuolen tilanteen mukaan; esimerkiksi kotitöitä tehdessä vauva kulki näppärästi selässä ja tavallisella kävelylenkillä taas etupuolella.

Uskon, että syy selän kipeytymiseen selvisi seuraavana päivänä. En nimittäin innoissani ollut katsonut ohjevideoita, vaan lähdin ”soitellen sotaan” – mikä on minulle aika tyypillistä. Youtubesta onneksi löytyy hyviä videoita pilvin pimein ja yhden sellaisen katsottuani huomasin, että olin ensimmäisellä kerralla asentanut repun liian löysälle! Nyt toimittuani ohjeiden mukaan ei selän kipeytymisestä ole enää tietoakaan! Eli kannattaisi kyllä aina malttaa tutustua niihin käyttöohjeisiin…

Annan kokeneemman Manducan käyttäjän hoitaa tarkemman esittelyn eli tässä mielestäni hyvä video Youtubesta: