Miten olla tasapuolinen äiti neljälle kovin erilaiselle lapselle?

Olen viime aikoina joutunut kovasti pohtimaan otsikossa esittämääni kysymystä. Muistan eräänkin sukulaiseni, joka pyrki niin täydelliseen tasapuolisuuteen lastensa kesken, että jakoi maksamakkarankin heille keskeltä kahtia – tasantarkkaan yhtä paljon molemmille.

Kysymys tasapuolisuudesta on tärkeä – tunne siitä, että on tullut kohdelluksi epäoikeudenmukaisesti lapsuuden perheessä tuntuu jättävän helposti arvet, jotka saattavat seurata mukana koko elämän. Vasta vähän aikaa sitten luin Vauva-lehden Aihe vapaa -palstalta, kuinka aikuiset ihmiset pohtivat, olivatko omat vanhemmat toimineet oikeudenmukaisesti antaessaan joululahjoja sisaruskatraalle. Ihmisten näkemykset oikeudenmukaisuudesta tuntuivat keskustelun perusteella vaihtelevan kovastikin. Toiset olivat kovin loukkaantuneita tuntiessaan, että olivat saaneet vähemmän kuin sisaruksensa.

Näen henkilökohtaisesti punaista, jos aistin, että jossakin perheessä joku tai jotkut lapsista ovat erityisen suosikkilapsen asemassa muiden jäädessä hieman syrjään. Kuitenkin olen itsekin huomannut, etten pysty täydelliseen tasapuolisuuteen lasteni kesken – erityisesti, koska vanhin lapseni kilpaurheilee ja hänen kulunsa ovat todella suuret verrattuna muiden lastemme kuluihin. Hänen harrastuksiinsa kuskaaminen vie myös paljon, erityisesti mieheni, aikaa. Poika pääsee harrastuksensa vuoksi myös ulkomaille ja leireille. Toisaalta toiseksi vanhin lapseni, ainoa tyttömme, ei oikein itsekään tiedä, mitä haluaisi harrastaa ja hän onkin sitten käynyt esimerkiksi noissa ilmaisissa Easy sport -jumpissa. Tyttö ei edes haluaisi sitoutua harrastukseen, joka veisi niin paljon aikaa, kuin poikani harrastus vie. Hän mieluummin viilettää ystäviensä kanssa ulkona leikkimässä. Mielestäni hänelle ei ehdoin tahdoin voi hankkia harrastusta vain tasapuolisuuden vuoksi. Toisaalta joskus tunnen painostusta tuttavienkin taholta; kun he kuulevat poikani harrastuksesta, seuraava kysymys on ”mitäs XX (tyttöni) harrastaa?” ”Eikö mitään?!” (hieman syyttävään sävyyn – vai kuvittelenko sävyn vain itse?). Kerran jopa jo ilmoitin tunnontuskissani tyttöni kuvataidekouluun. Hän jaksoi käydä parisen kertaa ja sitten mielenkiinto lopahti – sinne sitten menivät nekin rahat.. Kaksi pienintä on vielä sen verran pieniä, etteivät he harrasta mitään, mutta mietin sitäkin, pystynkö jatkossa tarjoamaan heille samantasoisia harrastusmahdollisuuksia kuin esikoiselle, jos he niin haluavat.

Toivon erityisesti tyttöni kohdalla, ettei hän tunne jäävänsä vähemmälle kuin isoveljensä. Toisaalta esikoinen on lajissaan lahjakas ja haluan antaa hänelle mahdollisuuden kehittyä vieläkin paremmaksi. Aikamoinen dilemma! Osittain olen yrittänyt tasoittaa ”vaakakuppeja” ostamalla tytölle enemmän ja laadukkaampia leluja kuin esikoiselle, koska tyttö nauttii leluista veljeään enemmän. Myös lahjoiksi tyttö saa meiltä vanhemmilta leluja ja askartelutarvikkeita, kun taas esikoisen kanssa on sovittu, että hän saa jotakin hyödyllistä, harrastukseensa liittyvää – viimeksi esimerkiksi niinkin tylsän, mutta erittäin tarpeellisen, lämpökerraston. Tyttö on myös ainoa, jolla on oma huone.Toisaalta toivon, että poikani on keskustelujemme pohjalta ymmärtänyt, miksi lahjojen ostossa toimitaan näin, eikä päädy aikuisena terapeutin sohvalle tai keskustelupalstoille tilittämään, kuinka hänen siskonsa, perheen ainoa tyttö, sai aina ihania leluja ja hän vain LÄMPÖKERRASTON!Joskus jopa mietin, pitäisikö minun laittaa tyttöni tilille joka kuu sama summa rahaa, minkä poikani harrastus kustantaa ja sitten ”toisen erän” kasvettua isommiksi, katsoa, että hekin saavat saman verran joko harrastuksen tai rahan muodossa. Mutta ei sekään tuntuisi hyvältä; näin tyttöni saisi aikuisena melkoisen pesämunan ja pojalle joutuisin sanomaan, että tuhlasit jo pesämunasi harrastukseesi! Entä miten arvioisin jokaiselle antamani ajan?

Olen tullut pohdiskeluissani siihen tulokseen, että on mahdotonta olla täysin tasapuolinen kaikille lapsille, koska jokaisen tarpeet, toiveet ja kiinnostuksen kohteet ovat niin kovin erilaiset. Mielestäni tärkeämpää onkin, että on jokaisen lapsen kohdalla tasapuolisen avoin aistimaan lapsen tarpeita ja valmiina tukemaan lapsen kasvua ja kehitystä juuri hänen tarvitsemallaan tavalla. Tasapuolisuutta ei mielestäni voi myöskään mitata pelkästään rahalla, vaan myös annetulla ajalla ja läsnäololla. Kumpihan lapsi mahtaisi olla onnellisempi – se jolle on ostettu valtava lelukasa ja jätetty leikkimään yksin huoneeseensa vaiko se, jonka ainoalla lelulla äiti jaksaa leikkiä päivästä toiseen yhdessä lapsen kanssa? Ehkäpä joskus on tasapuolista antaa toiselle lapselle enemmän maksamakkaraa ja toiselle taas jotakin muuta? Kahden vanhimman lapseni lapsuudet ovat kovin erilaiset, mutta uskoisin, että ne voivat silti olla yhtä hyvät, koska molemmat ovat saaneet tehdä itseään kiinnostavia asioita! Toivon myös, että olen onnistunut kasvattamaan lapsistani niin vahvalla itsetunnolla varustettuja, ettei heillä olisi edes tarvetta verrata itseään toisiinsa tai muihin!

Mainokset

Kiitos kommenteista! (Kotisivu-kohtaa ei tarvitse täyttää voidaksesi jättää kommentin!)

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s